— Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.
— On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen — mutta mitenkä te hametta taidatte käyttää?
— Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, — se käy varsin hyvin, tuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei hädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.
— Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, — antakaa te Silläaikaa herroille juomista.
Ja hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan verkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen äitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.
— Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet sopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun purjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.
Nyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi isäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla. Herrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja tanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja Anders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun lakattiin.
Isoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja piippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin, jotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja oppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja virret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon suureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:
— Se on oppia, se!
Ukko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi kuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään puhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina oli suurimman opin tunnusmerkkinä.