56. H. Renqvistille, 30 p. joulukuuta 1845.
Minun hyvin sydämellisesti rakastettu ystäväni! Ah, vaeltakaamme hengessä Jesuksen elämän tiellä ja polulla, rakastakaamme sydämellisesti toisiamme, eroutukaamme maailmasta ja ruvetkaamme Jumalalle uskollisiksi loppuun asti, niin että armosta saamme elämän kruunun Jesuksen verellä ja haavoilla!
Teidän kirjeenne, h:ra pastori, minä sain tänä 30 p. jouluk., vaikka se oli kirjoitettu jo 12 p. syyskuuta, mistä suosiosta ja vaivasta minä nyt saan kiittää teitä, h:ra pastori. Nyt muistan, mitä muutamia vuosia takaisin syntyi sielussani, kun ensi kerran sain nähdä teidän suomentamaa Juh. Arndtin "Totista kristillisyyttä": minä ylistin Jumalaa, että hän on valinnut semmoisen aseen, joka on ryhtynyt siihen ansiolliseen vaivaan, saattaa suomalaisillekin päivän valoon niin ihanan kirjan. Silloin myös tapahtui, kun minä parhaallaan olin silmäilemässä tätä ihanaa kirjaa, että luokseni huoneeseni tuli odottamatta vanha pastorimme Elias Lagus, joka myöskin on oikein hengellinen pappi ja on senjälkeen muuttanut täältä kymmenen peninkulman päähän Wähä-kyröön, lähelle Waasan kaupunkia, johon hän pääsi kirkkoherraksi — minä arvelin sanoa, samalla kun katselin sanottua kirjaa, tuli hän sattumalta ja kysyi heti tervehdittyänsä: mikä kirja se on, jota luet? Minä annoin hänen katsoa sitä, ja hänen sydämensä puhkesi ilosta, kun niin hyvää kirjaa saattaa suomenkin kielellä lukea, ja lisäsi, ettei tämä Henrik Renqvist säästä vaivojansa sanan palvelemisessa, sekä kertoi minulle h:ra pastorin elämänvaiheet. Minä sanon, että aina siitä päivästä on se muistissani pysynyt ja ollut sydämellisenä toivonani saada, jos Jumala niin suopi, jollakin tavalla tulla tuntemaan teitä, h:ra pastori, vaikka en ole saattanut havaita, kuinka se toteutuisi. Mutta minä jätän sen Jumalan haltuun. Nyt on halpa ja mitätön mies Abraham Rönqvist saattanut minun siihen tilaisuuteen. Minä sanoin: halpa ja mitätön mies, ei sentähden, että häntä halveksisin köyhyydestänsä, ei! mutta hänen juomishimonsa vuoksi, jonka vian kanssa monta muuta vikaa on yhdistettynä. Jumalan henki oli hänet tosiaankin herättänyt, mutta hän oli antanut himojensa voittaa; sillä nyt hän käyttää kristillisyyttä elatuskeinonansa, hankkiakseen varoja juoppoutensa harjoittamiseksi, josta paheesta minäkin olen häntä nuhdellut.
Minä tahdon nyt sanoa jotakin seutumme väärä-oppisten vaatteuksesta, vaikkei niitä, Jumalalle kiitos, ole seurakunnassamme, mutta yltäkyllin ympärillämme niin hyvin suomalaisia kuin ruotsalaisia, opettajain ja sanankuuliain, ylhäisten ja alhaisten, köyhäin ja rikasten, vanhain ja nuorten joukossa, jotka ovat voimakkaan eksytyksen antaneet hairahduttaa itsensä niin, että he uskovat valheen henkeä. Sivistyneestä kansaluokasta ja herrassäädystä ovat etenkin naispuoliset saaneet sen hullutuksen, että muka on anteeksi saamaton synti heille kantaa niitä vaatteita, joita he entisessä tilassansa käyttivät. Sentähden ovat he antaneet värjätä kaikki vaatteensa ja huivinsa mustiksi, ja vaatettaneet itsensä semmoiseen virkapukuun, että selvään tuntee heidät joukkoonsa kuuluviksi. Minä kysyin kerran eräältä nuorelta rouvasihmiseltä, minkätähden nuo uudet kristityt (sillä niin kutsuvat heitä oikein ajattelevaiset, vaan maailman lapset kutsuvat kerettiläisopin lahkolaisiksi tahi körttiläisiksi) noin vaatettavat itsensä? Ja sain vastaukseksi, että heidän opettajansa vaatii sitä, ja hän lisäsi, että sillä tavalla tullaan maailmasta kieltäytymään; sillä nyt minua maailma halveksii ja minä saan kärsiä pilkkaa Kristuksen tähden y.m. Minä sanoin, ettei se ole Kristuksen tähden kärsimistä, vaan vaatteiden. Ja mitä alhaisempaan kansaluokkaan tai talollisiin tulee, niin pukeutuvat vaimot hyvin vaalean harmaasen puolivillaiseen, tamppaamattomaan ja silittämättömään sarkahameesen, esiliinaan ja pitkään ja väljään lievekurtikkaan, joka ennen oli varsin harvinainen ja näkymätön. Heidän huivinsa ovat samallaiset, kuin R:n kappelissa. Viime vuonna ryhtyivät he siihenkin vikaan, että mennä kesä-aikana paljasjaloin kirkkoon ja ehtoollispöytään, ja tultuansa kotia heittävät he tämän nunna- ja munkkipu'un ja pukeutuvat tavallisiin vaatteihin ja jalkimiin. Ja mitä miehiin tulee, niin ovat hekin vaatetetut virkapu'ulla, kaikki yhdellaisella myöskin vaalean harmaalla pitkällä takilla ja ruotsalaiset käyttävät pyöreätä, matalaa ja harmaata huopahattua, vaan suomalaiset tekevät itsellensä vaalean harmaasta sarasta pyöreät lakit, niinkuin kalotit, vaan joissa on lippu etupuolella.
He eivät tervehdi mielellänsä ketään, ainakaan ei kaikki heistä. Minä tapasin matkalla kerran heistä yhden ja tervehdin häntä sanalla: "hyvä päivä", ja kun hän vastasi vaan: "päivä, päivä", ihmettelin minä siitä harvinaisesta tervehdyksestä, mutta toverini sanoivat sen olevan heidän tapansa. Samoin kun Jesuksen nimeä mainitaan, seisovat he kuin seiväs notkistamatta päätänsä tahi polviansa, olipa se kirkossa taikka muualla. Yleisesti sanottu, se on kopea ja kylmä kristillisyys, kristillisyys ilman Kristusta ja hänen osallisuuttansa.
Minä kerran kysyin harha-oppiselta harmaalta nunnalta, kuinka on hänen sielunsa asia? Hän vastasi: hyvin. Minä lausuin: mutta mikä on nyt syynä siihen, ettet enää niin kuin ennen tee kanssakäymistä ja seuraa minulle, niinpä et edes tervehdäkään minua, etkä katso minuun? Mihin on nyt hävinnyt kristillinen rakkaus kristittyjen keskestä, jonka pitäisi olla kristittyjen oikea tuntomerkki ja yhdistysside! Sillä jollemme rakasta toisiamme, niinkuin Kristuksen ruumiin jäsenet, niinkuin saman Isän lapset, kaikki Jesuksen verellä lunastetut, niin emme ole oikeita Jesuksen ystäviä. Sillä te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teille sanoo Jesus; ja hän käskee meitä toisiamme sydämellisesti rakastamaan, sillä rakkaus on Jumalalta y.m. Vähän ajateltuansa vastasi hän aivan riettaalla ja röyhkeällä katsannolla ettei hänellä ole uskoa eikä rakkautta, ei Jumalan eikä ihmisrakkautta. No, kuinka sitten, kysyin minä, ja vastikään sanoit olevan hyvin kanssasi ja nyt taas sanot, ettei sinulla ole uskoa eikä rakkautta. Jaa, niitä minulla ei ole, sanoi hän. Minä: se lienee sitte varmaan hyljättävä oppi, joka teillä on, niinpä perkeleellinen oppi, sillä perkeleellä ei ole uskoa eikä rakkautta. Itse paha henki tekeytyy valkeuden enkeliksi vaan uskoa ja rakkautta ei hänellä ole ja niitä hän ei saata matkia. Tästä suuttui hän niin silmittömäksi, että hän sukkelaan lensi pois suojasta suutansa aukaisematta.
Kovin pitkäksi kävisi kertoa kaikkia heidän hullutuksiansa ja kaikkia heidän puheitansa, etenkin ensiksi tämän harha-opin synnyttyä 9 vuotta sitte, jolloin se ilmaantui S:n ja W:n kaupungeissa. Sittemmin levittivät sitä muutamat harhaoppiset nuoret papit ympäri maata. Mahdotonta olisi saattaa ja ennättää luetella kaikkia heidän vehkeitänsä ja sitä paitsi se olisi tarpeeton, koska yhtäläiset vallattomuudet ovat kerrottuina "Wäärän opin kauhistuksessa."
Mutta toinenkin harha-oppi on tällä seudulla ollut yleinen 12 tahi 13 vuotta taaksepäin. Se oli kuitenkin toisenlainen. Heränneet kerääntyivät suuriin joukkoihin ja parvihin hengellisellä tavalla rohkaisemaan toisiansa, etenkin sunnuntaisin iltapuolilla ja iltasilla aina puoliyöhön, jolloin lukivat jostakin kirjasta, lauloivat virsiä ja hengellisiä lauluja, puhuvat hengellisistä aineista ja lopettivat tavallisesti rukouksella, joka muuttui kuitenkin äärettömäksi mölinäksi ja huudoksi, jota kiihoitti heidän mielensä niin, että heitä tapasi kummallinen tauti, halvauksen kaltainen, jossa he joukottain kaatuivat, pyörtyivät ja kun he uudestaan selvisivät, läähättivät ja puhkuivat he niin, jotta luuli hengen heistä lähtevän. Heillä oli myös tapana huutaa, että heidän sydämensä tahtoi haleta y.m.
Oli vieläkin eräs harha-oppi silloin valloillansa muutamissa, nimittäin semmoisissa, jotka ilmoittivat näkyjä ja ilmauksia näkevänsä ja sanoivat olevansa toisinaan taivaassa ja toisinaan taas helvetissä. Tämä hurmaus tapasi heitä melkein samalla kellon lyönnillä joka ilta, jolloin lukemattomia luonnollisia ihmisiä virtasi sinne katsomaan heitä ja kuulemaan heidän saarnaansa. Mutta muilla seuduilla ja heidänkin joukossansa oli toisia rehellisiäkin kristityitä, jotka huomasivat sen erhetykseksi ja alkoivat Jumalan Sanasta osoittaa heille näitten raivoisien houreitten vääryyttä. Minä matkustin kerran semmoisen ihmisen luokse oikaistakseni häntä, koska ennen tunsin hänen olleen totisesti Jumalan hengen herättämän sielun, mutta kun tulin hänen luoksensa, oli hän jo selvinnyt. Minä kysyin häneltä muun muassa, jos hän tosiaankin oli taivaassa ja helvetissä ja näki ne kappaleet, joista hän siellä kertoi. Ei, sanoi hän, vaan se oli niinkuin joku olisi saarnannut sydämessäni niin ankarasti, etten tahtonut ennättää sitä väleen huudahtaa kun sitä minulle saarnattiin. Minä olen sittemmin, lisäsi hän, selvästi saanut havaita, ettei se ollut muu kuin ylpeyden hengen luoma enkeli syvyydestä, joka minua hallitsi. — — —
Paljon lienen nyt kirjoittanut, vaan vähän olen ennättänyt puhua oman sieluni tilasta. Nyt saan vaan kertoa, että Jumalan Hengen saavuttava armo aina lapsuudestani on lakkaamatta vaikuttanut minuun siihen asti, kun ensi kerran menin Herran pyhälle ehtoolliselle v. 1820. Silloin opastettiin minua elämän tielle, mutta nuoruuden taitamattomuudessa kadotin vähittäin tämän tuntuvan armon, uskoin kuitenkin sillä ajalla olevan hyvin laitani aina vuoteen 1828, jolloin Jumalan Henki selvästi avasi silmäni näkemään totisen sieluni hädän ja jolloin minä myös ensi kerran sain oikein nähdä turmelukseni syvyyden. Sittemmin on Jumalan Henki opastanut minua vakaisesti askel askeleelta elämän tiellä niin, että nyt saatan sanoa, tähän asti on Herra minua auttanut, Ylistetty olkoon Hänen nimensä ja armonsa iankaikkisesti. Amen.