Joh. Tolkki.
64. H. Renqvistille, Pietarista 3 p. jouluk. 1849.
Korkea arvoinen h:ra pastori!
Vaikka kelvoton saan minä kunnian toivottaa h:ra pastorille iloista joulua, kaikellaisella menestyksellä ja siunauksella, että rakas Vapahtajamme olisi uskollinen vieras.
Minä saan kiittää h:ra pastorin kirjeestä, jonka olen oikein saanut, mutta samalla saan rukoilla anteeksi laiminlyömistäni, että olen antanut niin kauan odottaa rahoja, jotka nyt seuraavat. Vastoin tahtoani tulin matkustamaan tänne Pietariin, ja nyt on mennyt huonosti kaiken maallisen toimeni kanssa, ja sen lisäksi olen ollut sairaana täällä tässä vieraassa kaupungissa. Mutta Jumalalle olkoon kiitos ja ylistys, että hän on niin armollisesti auttanut minua niin monen surun ja murheen läpi, joita hän on nähnyt minulle tarpeellisiksi. Tyytyköön mieleni Hänen isälliseen tahtoonsa. —
Eva Calenius.
[Kuollessaan testamenttasi hän 500 ruplaa Lähetysseuralle Helsingissä.]
65. H. Renqvistille, 4 p. huhtikuuta 1851.
Ensisti sanon ja ilmoitan teille, että pari viikkoa sen jälkeen kuin teidän tuonta läksin, kohtasi minua suuri kiusaus. Minä jouduin epäilykseen ja silloin paloi omantuntoni tuli niin väkevästi, että rupesin nääntymään. Minä viheliäinen rukoilin silloin sitä lakkaamaan, ja se kesti vähän aikaa ja minä tulin ihmeellisellä tavalla autetuksi. Nyt on taas toinen kavalampi kiusaus. Minun oma rakennukseni nousee niin korkialle; ja vaikka se on vastoin minun tahtoani, niin en minä sitä voi kukistaa. Kyllä minä sen ymmärrän, etten ole muu kuin välikappale Jumalan kädessä, vaan kuitenki, koska näen puheeni vaikuttavan jotain enemmän kuin ennen, niin pahat ajatukseni pyytävät minua vetää hengelliseen ylpeyteen ja minä vaivainen en pysy hengen köyhyydessä. Siitä ajasta asti, kuin epäilys minulta katosi, on minulla ollut niin keviä ja huokia, että pelkään olevani kokonaan eroitettuna siitä rististä, jota Vapahtaja käskee päällemme ottamaan. Minä puhuin tästä vara-kirkkoherralle B:lle, ja hän selitti minulle, että saan olla visseytetty armosta. Minä sanoin, kuinka tämän kaltaisen kuin minä olen on sovelias olla levollisella omalla tunnolla? Sillä mitä minun virkaani ja toimituksiini tulee, niin olen enemmän tukkinut kuin avannut toisille tien taivaasen, sen vähemmin olen itse sinne pyrkinyt. Ja kuin katselen käskysanoja, niin näen koko elämäni olevan peräti toisenlaisen kuin pitäisi olla. Jos ihminen tahtoo pysyä saarnan visseydessä armosta, niin pitää katumus ja syntein kauhistus edellä käymän; mutta katumus ei ole niin pian tehty, eikä minulla ole ollut katkeraa omantunnon soimausta muuta kuin yksi yö. Hän vastasi: ei katumus tosin ole niin pikaisesti tehty, mutta olkaa kuitenki levossa, se tulee vähitellen itsestänsä aikaa myöten. Vaikka tämä vastaus ei ole sovelias minun lihalliselle mielelleni, jätti se kuitenki minun peräti häijymäisiin ajatuksiin ja antoi minulle tilan hengelliseen ylpeyteen, jonka kanssa minun on nyt täytynyt taistella. Jonka tähden minä nöyrimmästi rukoilen teitä tutkimaan tätä minun sieluni tilaa ja muutamilla radeilla kirjoittamaan minulle ojennusta. Ja jos ette minun itse tähteni minua kuulisi, niin armahtakaatte toki niitä monia sieluja, joidenka opettajana minun oleman pitää. Tätä pyytää suurimmalla nöyryydellä j.n.e.
Ruskealassa 4 p. huhtik. 1851.