RENQVIST SORTAVALAN KAPPALAISENA
Kirj.
P. Poutiainen
Sortavalan kirjapainossa 1887.
Mitä tätä ennen prof. M. Akianderin teoksessa Uskonnollisista liikkeistä Suomessa on kerrottu H. Renqvistin väsymättömästä ahkeruudesta sielun hoitajana, pappina ja hengellisenä kirjailijana, se piti paikkansa aivan hänen elämänsä loppuun asti. Kutsuttuna v. 1835 kappalaiseksi Sortavalan seurakuntaan aukeni hänen siunatulle työllensä suuri vaikutusala. Herra antaa seurakunnille opettajat; armossansa muisti Herra Sortavalan seurakuntaakin, lähetti sille, sen suruttomuuteen vaipunutta kansaa herättämään, kirkkomme herännäisyys-ajan kiivaimman, oikein Johannes kastajan tapaisen, parannuksen saarnaajan. Sen Hengen tuulosen, joka jo silloin etelässä, pohjassa ja lännessä puhalteli Suomen saloilla, soi Herra sen itäiselle perukallekin puhaltaa, keväimen sielläkin tuottaa, sen erämaat ja korvet ihanaksi istutukseksi muuttaa, yhtä ihanaksi kuin näitä seutuja, Laatokan pohjoisrantamia, ympäröimä luontokin on. Renqvist oli todellakin "huutavaisen ääni korvessa" tällä paikkakunnalla, jossa kuten yleensä Itä-Suomen rajamailla historialliset olotkin olivat saattaneet kansan takapajulle. Heränneitä pappeja ja herännäisyysliikettä ei mainita täällä Renqvistin tulon edellisenä aikana olleen. Kansan luku- ja kristillisyyden-taito oli alhaisella kannalla ja elävää kristillisyyttä ei ollut huomattavissa, vaan siihen sijaan vallitsivat monet paheet, raa'at tavat ja erittäinkin taikausko. Vähäinenkin Jumalan sanan tieto käytettiin usein taikauksiin, ja monet viettivät suuremmalla hartaudella Jyrin, Köyrin y.m. pyhitys-päiviä kuin kirkollisia pyhäpäiviä.
Tarpeen, suuresti tarpeen, oli siis että herännyt, innokas kansan mies, oman Karjalan poika, kutsuttiin tänne vaikuttamaan; hänhän kansasta lähteneenä tunsi kansansa ja sen seassa vaikuttaa voi. Nämä seikat, tieto ja aavistus tästä Jumalan johdatuksesta, saattoi Sortavalan seurakuntalaisten antamaan vaalissa enimmät äänensä "Kukkos-papille", joksi kansa häntä enimmäkseen nimitti, tuolle Svartholman vangille, vainotulle "lahkolaiselle" [Ettei häntä kansa liene minään lahkolaisena silloinkaan pitänyt, osoittaa tämä, monelle lukijalle ehkä tuttu, Renqvistiin sovitettu, kertomus, jonka jo lapsuuteni aikana kuulin: Kun piispa tahtoi kuulla, jos Renqvist oikeata oppia saarnasi, pani hän hänen äkkipikaa saarnaamaan, antaen hänelle tekstin asemasta tyhjän paperilapun käteen. Renqvist olisi muka silloin saarnatuolissa käännellyt paperia sanoen: "Tämä puoli on tyhjä, tässä ei mitään, niin on myös Jumala tyhjästä maailman luonut — — — tyhjästä on minuakin vastaan kanteita tehty — — —" Saarna oli niin mainio ja puhdasoppinen, että piispa tuli täydellisesti vakuutetuksi Renqvistin puhdasoppisuudesta ja viattomuudesta.]. Se Hengen voima joka hänen vienosta saarna-äänestänsä värähteli sattui sydämiin, se lempeys, jolla hän tapansa mukaan kaikkia kohteli, se huoli, jolla hänen tiedettiin kaikkien sielun autuutta harrastavan, vaikutti, että huomattiin: "tuossa on meille sielunpaimen."
Ollen vielä miehuutensa ijän voimissa alkoi Renqvist v. 1836 virkaansa astuttua innolla virkansa toimet uudessa seurakunnassansa. Hän oli nyt vapaa mies. Perheensä toimeentulo oli myös taattu. Liiat ulkonaiset huolet, jotka tähän asti olivat häntä rasittaneet, sai hän nyt heittää pois ja pyhittää elämänsä päivät kokonaan virkansa työlle. Kansan luku- ja kristillisyyden-taitoa koki hän kohta parantaa pitäen parempaa huolta kierto- ja sunnuntaikouluista. Milloin vaan aikansa myönsi, kävi hän niitä tarkastamassa, palkkasipa myös omalla varallansa joskus väliaikaisesti lasten opettajia. Saattaaksensa kansan Sanaa ymmärtämään, piti hän uskonnollisia keskusteluja, kysellen ja selitellen. Niitä ei hän laimin lyönyt hartaus-kokouksissaankaan eikä lauantai-iltoina pitämissään rippipuheissakaan, tullen siten selvemmälle ehtoollisvieraiden hengellisestä tilasta. Hänen kysymyksensä yleensä olivat helppoja yksinkertaisenkin vastata, sillä hän johti kysymyksellänsä vastaamaan. Hän näytti käyttäneen kyselevää opetustapaa, pitääksensä sen kautta kuulijat vireillä ja että siten paremmin totuudet painuisivat yksinkertaisenkin mieleen, semminkin kun hän usein niissä käytti vertauskuvia jokapäiväisestä elämästä. Tuollaisen opetuksensa päätarkoitus oli siis hänellä kuulijainsa mielen ja sydämen herätys, saadaksensa kuuliansa niinkuin Nathan Davidin, huomaamaan: "sinä olet se mies!"
Täten hän sairaitakin johti tilaansa tuntemaan, pitäen pitkiä keskusteluja sairaan kanssa sekä yksityisesti että myös muiden kuullen. Muutoin ei hän sairaiden luona koskaan laimin lyönyt pitää rukouksia ja myös veisata sopivia virren värssyjä. Kun näin sairaan luona käynnitkin hänellä olivat opettavaisia ja rakentavaisia, niin kokoontui niihin tavallisesti paljon kansaa; ja milloin hän tulostansa edellä ilmoittamatta saapui sairaan luokse — kuten usein tapahtuikin — lähetti hän tiedon kylälle, että tietäisivät kokoontua. Hän käytti näitäkin tilaisuuksia sieluja Herralle rakastaaksensa pitäen päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla (2 Tim. 4: 2) Hän saikin sairaan kohtalosta aihetta kansalle sydämen sanoja puhuaksensa.
Vallitsevat synnit ja paheet, jopa raa'at tavatkin toi Renqvist keskusteluissaan ja saarnoissaan kauheana esille, nuhdellen ja varoittaen niistä. Enimmän vallitsevia paheita olivat viinan kotipolton synnyttämä juoppous ja myös taikauskoisuus [Myöskin nykyään yhä enemmän lisääntynyt haureus, yöjuoksuissa ja tanssiseurassa y.m. ilmestyvä irstaisuus, kortinlyönnit y.m. olivat myös silloinkin vallitsemassa.]. Ne, samoin kuin muutkin paheet vähenivät Renqvistin vaikutuksen kautta. Erittäinkin suuressa määrässä ja kohta seurakuntaan tultuansa poisti hän taikauskoisuuden ja kukisti maahan epäjumalain (Köyrin, Jyrin y.m.) uhripöydät. Hän vastusti myös Jumalan korkean nimen väärinkäyttämistä, ei suvaiten omituista kyllä, kansassa yleiseen käytettyjä tervehdyssanojakaan: "Jumala antakoon!" "Jumala avuksi!"
Renqvistillä, kuten jo maininneet olemme, oli pääasiana saada kaikkia sanankuulijoitansa heräjämisen ja synteinsä tuntemisen tilaan, ja sentähden ei hän milloinkaan laimin lyönyt puhuteltavaltansa kysyä: "Mitenkä on sielusi asia?" ja erotessa muistuttaa: "Muista sielusi asiaa!" Usein hän, jos vain mitenkin tilaisuus salli, seisatti tiellä ajaessansa hevosensa puhutellaksensa vastaan tulijaa, päästäksensä siten myös sielun asiasta puheesen. Hevosensa olivat tuollaisiin seisahduksiin niin tottuneet, että ne Renqvistin kuoleman jälkeenkin tuon tapansa pitivät.