Vaikka suuressa Sortavalan seurakunnassa on muutoinkin paljon sairasmatkoja, oli Renqvist sittenkin niin väsymätön ja innokas tuossa sielunhoitotoimessa, että missä hän vaan kuuli sairaan oleman, ajoi hän heti omalla hevosellaan sitä oppimaan eli kuten hän itse sanoi "tunnustelemaan." Usein kuultiin sairastalossa kummastellen lausuttavan: "kappalainen tulee!" Kaupungin sairashuoneessa kävi hän myös hyvin usein kutsumatta sairaiden luona. Tällainen paimen-rakkaus herätti tietysti seurakuntalaisissa luottamusta opettajaansa, siitä syystä saikin Renqvist useammat sairasmatkat tehdä. Hän kirjoittaa v. 1842 eräälle ystävällensä [Katso Akianderin edell. teoksen VII osa sivu 46.]: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät tekemistä, kuin sen lisäksi melkein kaikki sairasten ripitykset lankeevat minun toimitettavaksi. Sentähden en kerkiä mihinkään muuhun toimitukseen — — —" Vielä vanhoilla päivilläänkin, ja jo muutenkin kivulloisena ollen nähtiin hän usein — vaikka hänellä apulainenkin oli — sairasmatkoilla kulkevan, saaden teittömissä paikoin milloin jalkasin käydä milloin ratsastaa. Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unhottumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan Näkyy se vaan että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värsyjä sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkein armahtajan eteen. — — —
Hänessä palava rakkaus Herraan Jesukseen saattoi hänen noin innokkaaksi sielunhoitoon, osoittamaan rakkautta sanankuulijoillensa. Jesuksen rakkauden tuleekin olla oikean paimenen tuntomerkki. Jesus kysyi kolmasti Pietarilta: "Simon Jonaan potka, rakastatko minua?" ja saatuansa aina myöntävän ja vakuuttavan vastauksen, sanoi Jesus hänelle: "kaitse minun lampaitani." Meillä on tilaisuus eräästä Renqvistin yksityisestä kirjeestä [Ed. t. VII. s. 47.] pilkistää hänen sydämensä tilaan tuossa suhteessa. Hän sanoo: "En minä voi salata Jumalan ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen suurta armoa ja rakkautta minua suurta syntistä kohtaan siinä, että hän rakkaudellansa on ruvennut täyttämään minun sydäntäni. Nyt on hän sytyttänyt rakkautensa kipunan sydämeheni, ja se kipuna nyt niin kiirehtää minua, että minä yhtä suoraa huudan lisäämään rakkautta sekä istuessani että astuessani, sisälle ja ulos käydessäni, mutta erinomaittain rukouksissani ja yksinäni ollessa sekä öillä vuoteessa että päivillä kammioissani, ja reissä sairaita ripittämään vaeltaissani on alinomainen huutoni huokaukseni ja anomiseni: anna, anna rakkautta, sinä rakkaus, sinä kolmeyhteinen rakkaus, anna rakkautta anna, anna ja anna! — — hän täyttää minun palavalla rakkaudellansa, niinkuin Pietarin, joka taisi sanoa: Herra sinä tiedät, että minä rakastan sinua" (Joh. 21: 15).
Renqvistin erinomainen hartaus ja into sekä yksityisessä sielunhoidossa että kaikissa virkansa toimissa rupesikin kohta hedelmiä kantamaan. Herätyksiä tapahtui kohta hänen seurakuntaan tulonsa jälkeen varsinkin nuoremmassa kansassa suurissa joukoissa, esim. Hakalan, Soukanrannan Wehkalahden Kuokkaniemen, Nukuttatalasden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. Tämä hengellinen liike oli jo v:na 1841 valtanaan koko pitäjässä. Renqvist kirjottaa samana vuonna [Katso ed. t. VII s. 45.]: "Täällä on Herran armo saanut paljon syntisiä hätään synteinsä tähden, niin ettei enään ole monta kylänpäätä jossa ei joku eli joitakuita olisi huolessa asiastansa. Muutamissa kylissä on puoleksi, jos ei enemmäksi katumuksen murheessa." Kun noin yleiset herätykset tapahtuivat, ei ihmekään siis, jos hänellä oli heränneitten kanssa "yöt ja päivät tekemistä", ja ilotunteella hän toimikin, kun sai Herran työn tuottaman siunauksen. Nämä ja seuraavat ajat olivat Sortavalan seurakunnalle suloisia Herran etsikon aikoja, ylkä ja morsian, Kristus ja seurakunta, kohtasivat silloin toisensa yrttitarhassa, jossa keväimen ihanuus vallitsi, jossa viinapuut kukoistivat, granatiomenat viherjöitsivät kukkaiset antoivat hajunsa ja meidän ovemme edessä olivat kaikkinaiset hyvät hedelmät (Korkeaveisu 6: 11; 7: 12, 13). Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) näkyivät kaikkialla. Silloin yhdyttiin sekä kirkolla että perheissä ja kylissä yhteen rukouksissa, sanantulkinnoissa ja veisuulla hartautta harjoittamaan. Kartanoista ja vainioilta kaikuivat, renkkulaulujen sijaan, hengelliset laulut. Enemmän kokeneet heränneet pitivät kyläisissä hartauskokouksissa rukouksia ja antoivat neuvojaan vasta-alkaville. Pyhäinpäiviksi riennettiin jo ajalla lauantaina kirkolle ja pappilaan, huolimatta siitä, jos suruton väki pilkaten sanoi heidän "torppasäkeissään aikaa kantavan."
Suuri oli ihmistulva Renqvistin pappilassa varsinkin pyhän tienoissa. Sielunsa autuudesta huolehtivia ei vaan omasta seurakunnasta, mutta usein kaukaakin — Mikkelistä Liperistä, Kaavilta, Kontiolahdelta, Tohmajärveltä, Ilomantsista, Pälkjärveltä, y.m. sekä naapuriseurakunnista — riensi sinne neuvoa kysymään, hartautta harjoittamaan. Renqvist oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan pappilaansa hartauskokouksia varten erinäisen tuvan. Siellä piti hän pyhän tienoissa aamuin illoin hartaushetkiä, jotka lauantai-iltoina kestivät usein hyvin myöhään asti. Näissä hartauskokouksissa piti hän itse hengellisiä keskusteluja ja rukouksia, luki ja selitteli jostain hartaus- tai saarnakirjasta. Alussa ja lopuksi sekä eri hartaus-osien välillä veisattiin virsiä; tavallisesti käytetyt virret olivat N:o 250, 251, 249, 258, 259, 263, 252, 235, 276, 282, 292, 294, 406 ja 407. Virret osattiin ja veisattiin parhaastaan ulkomuistista. Joskus Renqvistin poissa ollessa pitivät muutkin siellä rukouksia ja kun hän silloin rukouksia pidettäessä sattui sinne tulemaan, pani hän myös polvillensa. Välistä sattui harrasmielisille apulaisillensa myös tilaisuus pitää siellä hartaushetkiä. Vaikka väkeä oli, varsinkin lauantai-iltoina ja pyhäaamuinakin hyvin paljon näissä kokouksissa läsnä, kävi kuitenkin kaikki järjestyksessään ja hiljaisesti, ilman innostus-ilmauksia, ekstatillisia kohtauksia ja kielillä puhumisia, joita et koskaan tapahtunut. Renqvistin ja Renqvistiläisten esitys- ja opetustapa ei ole intoilevaa, kiihoittavaa, tunteiden tulvaa vaikuttavaa, vaan tyyntä, hiljaista, sydämeen vaikuttavaa. Varsinaisia raamatun selityksiä ei Renqvist kokouksissaan pitänyt, puhui vaan jonkun raamatun paikan johdosta. Rukouksissa, joita illan kululla useampiakin pidettiin, olivat kaikki polvillansa.
Tahdomme tässä sivumennen lausua jonkun sanan näistä Renqvistin n.k. polvirukouksista, joita monet kristillismielisetkin toisin ajattelevat ovat ehkä tietämättänsä väärin tuominneet Renqvistin rukoukset olivat teeskentelemätöntä sydämen puhetta Jumalan kanssa, lapsen puhetta Isällensä. Siinä ei etsitty kauneita sanoja, puhuttiin vaan yksinkertaisia sydämen syvällisiä sanoja. Otamme tähän yleiset pää-piirteet Renqvistin rukoustavasta. Ensin rukouksen alussa anoi hän usein armon ja rukouksen henkeä oikeaan rukoilemiseen ja kiittämiseen. Kiittämisensä alkoi hän usein "kiitos"-sanan mainitsemisella: "Kiitos, kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, siitä että — — —" Tämän kiitos-puolensa esitteli hän niin monipuolisesti, että tuntui kuin ei vähinkään Jumalan hyvä työ olisi jäänyt kiittämättä. Rukouspuolessa kertoo hän samoin monasti yksiä sanoja, esim.: armahda, armahda, [Renqvistin kerrottiin sanoneen, että hän kerran unissan oli kuullut kirkonkellojen äänen sointuneen: "armahda, armahda, armahda", ja että hän sentähden käytti tätä sanaa rukouksissaan.] tai auta, auta, tahi kuule, kuule. Tähän laihin: "auta, auta, rakas Isä, meitä näkemään oman tehottomuutemme ja kauhiat syntimme, jolla olemme helvetin ansainneet. Armahda, armahda, r. J., meitä, ja olethan sinä meitä Pojassasi Jesuksessa Kristuksessa jo armahtanut — — —" Hänen rukouksensa oli armon järjestyksen mukainen. Hän kantoi kaikki meidän puutteemme ja tarpeemme rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili kaikkein ihmisten, esivallan, isänmaan, pakanain ja vihamiestensäkin edestä. Renqvistin rukous oli niin harras ja vilpitön, että sen täytyi liikuttaa supi syntisenkin sydäntä. Jokainen, joka tunsi tarvitsevansa rukoilla ei laimin lyönyt käydä Renqvistin rukouksissa. Rukouksen lahjan voimme sanoa olleen Renqvistin pää-lahjan (carisma), ja sitä hän samoin kuin vielä tänäkin päivänä hänen seuralaisiensa pääasiallisesti kokouksissa käyttävät, joka kyllä tuntuu yksipuoliselta.
Mainitsimme Renqvistin luona käyneen ihmisiä myös pitkien matkain päästä. Ne tulivat tuomisten kanssa ja viipyivät useammat — jopa viikonkin — päivät Renqvistin pappilassa. Kävi myös häntä oppimassa kirkkomme eteviä ja eräitä sittemmin korkeaan arvoon astuneita miehiä, esim. sittemmin piispoiksi tulleet J. B. Johnsson ja C. H. Alopaeus, joka jälkimäinen, sen tiedon mukaan kuin me eräästä yksityisestä kirjeestä olemme saaneet, on lausunut mielensä ihastusta ja iloa rakentavaisesta seuran pidostansa Renqvistin kanssa v. 1865. Piispa Johnsson kertoi tämän kirjoittajalle käynnistään nuorempana ollessaan Renqvistin luona, kuinka siellä hartautta harjoitettiin j.n.e. Moni muu herännyt pappi kävi Renqvistiä tervehtimässä. Erittäinkin, vähemmistä erimielisyyksistä opin käsityksen suhteen huolimatta, piti hän hurskasmielisen provastin J. Fr. Bergh'in kanssa seuraa: he vierailivat joskus toistensa luona. Provastien G. Monell'in (Johan Arndt'in postillan suomentaja) ja K. J. G. Sirelius'en lämpöisistä kirjeistä Renqvistille näkyy, että heidän välillänsä oli henki-heimolaisuutta. Vallassäätyisistä, jotka joko etempää hänen luonansa kävivät tai olivat kirjevaihdossa, voimme Akianderin antamain tietojen lisäksi mainita neidet Järnefelt Pälkjärveltä ja jo aikaisesta v. 1838 kirjevaihdostaan tunnetun [Katso ed. t. VII s. 226.] neiti C. W. Gripenberg'in, jonka viimeisestä kirjeestä, kirjoitettu Turusta Renqvistin kuolinvuonna v. 1866 Huhtikuun 7 päivänä otamme eräitä kohtia: — — — "Oi miten suloista ja autuaallista on nauttia Jesuksen armoa ja sydämessänsä tuntea hänen armollista ja autuaallista rukouksen kuulemista ja rakkaudesta rikkaita sanojansa, ja ristin painaessa paeta hänen uskollisen ja suloisen sydämensä turviin, saada lohdutusta ja voimaa ja nöyryydessä jättäytyä hänen tahtoonsa ja hallitukseensa. Minä halajan sisällistä sabatin lepoa ja Hengen sisälliseen tilaan pääsemistä. Siihen tarvitaan suurta hiljaisuutta. Armas opettajani ja veljeni, auta esirukouksellasi mutua siihen armoon, sehän on alku ijäiseen elämään Jesuksessa, joka meitä on rakastanut ja antanut itsensä meidän edestämme. Meidän sielumme ja henkemme, koko meidän olentomme olkoon hänelle uhratut. Hänelle olkoon kunnia ja kiitos, ylistys ja majesteetiys ijankaikkisesti. — Rakas Weli, vaikka olemme kaukana toisistamme, kohtaamme kuitenkin hengessä jokapäivä toisiamme Jesuksen ristin juurella" — — —. Oman seurakunnan vallassäätyisiä oli varsin vähän, jotka uskonnollisista syistä tai muutoinkaan kävivät Renqvistin luona, sillä Renqvist ei maallismielistä seuraa pitänyt eikä maallisissa seuroissa käynyt. [Renqvist selittää 'Kuolleen Uskonopin Ilmoittajassa' siv. 23 ja 24, että häntä vieraana käymisestä esti ajan puute, kun häneltä ajan tärkiksi vievät virkatoimet ja kirjain kirjoittamiset. Hän sanoo myös, ei tahtovansa mennä sellaisiin pitoihin, joissa ei hän luule saavansa sielun puolesta kehoittaa eli hyödyttää itseänsä eikä lähimäisiänsä, vaan pikemmin pelkää saavansa niissä liikoja haavoja sielulleen, erinomattain sisällisen aina rukoilemisen estymisen ja hämmentymisen suhteen. Seuroissa vaativat maailman herrat olemaan rahvaan miehinä eli elämään maan tavalla, niinkuin eräs herra on Renqvistille suoraan sanonutkin: 'Elä maassa maan tavalla eli maalta pois pakene.' Tähän Renqvist vastasi: 'Se sananlasku on monta pettänyt, kun paitsi monia muita kauheita esimerkkejä, vedenpaisumisen aikuiset ihmiset ja rikas mies elivät maassa maan tavalla, niin he myöskin maan tavalla pettivät itsensä. Paitsi sitä, apostoli sanoo: Joka siis tahtoo maailman ystävä eli rahvaan mies olla, hän tulee Jumalan vihamieheksi.' Jak. 4. 4.] Luonansa kävijöitä vallassäätyisiä kohteli hän samantapaisesti kuin talonpoikaisiakin vieraita, puhellen heille elämän tärkeimmistä asioista ja pitäen usein ennen eroamista rukoukset. Hän kohteli kaikkia kuin veli veljeään ja sisartaan lempeästi johtaen puheensa senkin kanssa, jolla maallisia asioita oli puhuttavana, hengelliseen, tiedustellen ja muistutellen sielun asiaa. Likistäen lämpimästi kättä sanoi hän aina luotaan lähtevälle: "muista sielusi asiaa!" Kanssapuheessansa ja keskusteluissansa sanankuulijainsa kanssa ja myös saarnoissaankin olivat erittäin seuraavat raamatun totuudet hänen mielilauseitansa, joita hän kuulijainsa mieleen teroitti: "Ellette paranna teitänne, niin te kaikki hukkaan tulette" (Luuk. 13: 3). "Laittakaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaiksi tulisitte" (Phil. 2: 12). "Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan" (Matth. 18: 3). "Pyytäkäät ahtaasta portista mennä sisälle" (Luuk., 13: 24). "Jumalaton hyljätköön tiensä ja pahointekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin Hän armahtaa häntä" (Jes. 55: 7). "Heräjä sinä joka makaat ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee" (Ef. 5: 14). "Tehkäät parannus ja uskokaat evankeliumi" (Mark. 1: 15). "Jos minulla olisi usko, niin että minä vuoret siirtäisin ja ei olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi" (1 Kor. 13: 2). "Usko ilman töitä on kuollut" (Jak. 2: 20). "Rukoilkaat lakkaamatta" (1 Thes. 5: 17). "Aina tulee rukoilla ja ei väsyä" (Luuk. 18: 1). "Väärä tuomari auttoi leskeä, eikös Jumalan pitäisi valituitansa auttaman, jotka yötä ja päivää huutavat" (Luuk. 18: 7). "Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua" (Ps. 50: 15). "Kussa kaksi taikka kolme tulevat kokoon minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" (Matth. 18: 20). "Antakaat ja teille annetaan" (Luuk. 6: 38). "Tehkööt itsellenne ystäviä väärästä mammonasta" (Luuk. 16: 9). "Ottakaat kaikki Jumalan sota-aseet j.n.e." (Ef. 6: 13 j. s.). "Tutkikaat raamatuita, sillä niissä te luulette teillenne ijankaikkisen elämän olevan" (Joh. 5: 39) y.m. Lempeydellään, alttiiksi antamalta nöyryydellään ja vakavuudellaan voitti Renqvist luottamusta, ja niin sai hän tilaisuutta lausua kullekin sopivan sanan, neuvoa, lohduttaa ja nuhdella. Suuri olikin häneltä taito yksityisessä sielun hoidossa. Otamme tähän siitä erään esimerkin. Kerran tuotiin seurakunnan kirkkoherran luokse ripitettäväksi eräs mies, joka, ollen ennen näkevä ja kuuleva, oli joutunut kuuroksi ja sokeaksi. Kun kirkkoherra ei mitään keinoa voinut keksiä miestä huomioon saattaaksensa, niin lähetti hän miehen Renqvistin luokse. Renqvist mietti hetkisen mitä tehdä, sitoi sitten papin kapan hartioilleen, pani liperit kaulaansa, asetti ehtoollis-esineet pöydälle, käski sitten miestä taluttaa luoksensa, tarttui miehen käteen johtaen sen liperiänsä ja kappaansa koskettamaan. Mies huomasi nyt olevansa papin luona, ihastui suuresti ja selitti sydämensä halun oleman ripittää itsensä ja käydä Herran ehtoollisella. Renqvist johti miehen käden ehtoollis-esineisin ja avattuun kirjaan sekä merkkipuheella käsin koskettamalla — esim. synnin tunnustukseen kehoittaessansa pannen miehen sormet ristiin ja taivuttaen polvia — onnistui tarpeelliset huomautukset miehelle antaa ja ehtoollisen sakramentista osalliseksi tehdä.
Luonansa kävijöille myöskenteli Renqvist pyhiä raamatuita y.m. hengellisiä kirjoja, joita aina hänellä kaupaksi oli. Monelle, ainakin köyhemmille, jakoi hän ilmaiseksi kirjojaan, ja velaksi antamiaan ei hän koskaan takaisin kysynyt. Hänen kauttansa levisi paljon p. raamatuita ja muita hengellisiä kirjoja seurakuntaan. Raittiutta edisti ja harrasti hän sekä ankaroilla Jumalan sanan varoituksilla ja kuvailemalla juoppouden kurjuutta että kehoittamalla ihmisiä raittiuslupauskirjaan kirjoituksella, ja myös jakamalla ja kaupitsemalla raittiuskirjoja, jotta hän muutamia ["Juopumuksen erinomaiset edut" v. 1833. "Wiinan kauhistuskirja" v. 1835. "Suomalaisten Raittiuteen kutsumus jo suostumus" 1836. Hänen toimestaan tuli v. 1843 Sortavalassa painosta ulos "Kertomus Robert Bairdista ja kuinka Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kohtuullisuuden seurat ovat edistyneet.">[ itsekin sepusteli. Hän olikin Suomen ensimäisiä raittiudenharrastajoita, ja suuresti siunattu oli siinäkin suhteessa hänen työnsä. Monet juopot pelastuivat hänen toimintansa kautta kurjasta tilastansa. Hänen talossaan ei kellenkään tarjottu päihdyttäviä juomia eikä edes§ tupakkiakaan, jonka polttamista hän myös ankarasti vastusti, moittien sitä myös joskus saarnoissaankin.
Yhtä ahkera kuin Renqvist oli yksityisessä sielunhoidossa, oli hän myös muissakin papillisen virkansa toimissa; mihinkään kunnallisiin toimiin ei hän puuttunut. Jumalanpalveluksesta ei häntä voinut muu estää kuin sairaus. Saarnaamiseen oli hänellä vanhuuden päivinänsäkin — jolloin jo hänellä monet vuodet apulainen oli — sellainen halu ja into, että harva pyhä hän nähtiin saarnatuolissa. Usein veisattiin apulaisen saarnavirttä, kun Renqvist, tuntien vastustamattoman halun saarnata, apulaisen suostumuksesta astui saarnatuoliin. Hän saarnasi vapaasti ilman mitään muuta saarnapaperia kuin edessään oleva pyhä raamattu. Ei edes saarnanjuuria ole häneltä jälelle jäänyt. Äänensä oli vieno. Muutoin oli nuorempana ollessa ollut kuuluva; vanhana kaikui se vaan, etempänä kirkossa oleville sanoja ei paljon- kuulunut. Sanat lähtivät sydämestä ja lausuttiin vakuuttavalla voimaila. Saarnansa kesti tunnin, välin liki kaksikin, ehken enemmänkin. Innostuessaan kohotteli ja heitteli hän nyrkkiään saarnatuolin laitaa vasten. Vapaasti saarnatessansa ja parannukseen kehoittamisen innossansa tulivat usein jo vanhuutensa päivinä samat seikat ja mielilauseensa raamatusta esille. Sodomasta ja Gomorrasta sekä Niniveläisistä usein kuuttiin. Varoittaen kansaa pahuudesta uhkasi hän sitä Jumalan tuomioilla, kalleilla ajoilla, sodilla ja nälkävuosilla, ja kun usein nuo uhkaukset toteutuivat, uskottiinkin Renqvistin ennustusten toteenkäyvän ja niitä peljättiin. Syksyllä v. 1865 ennen sairauttansa saarnasi hän viimeisen kerran, saarnansa alkulauseenaan pitäen Jeremiaan 8 luvun 7 värsyä: "Kaikesa taivaan alla tietää aikansa, mettinen, kurki ja pääskynen huomaitsevat aikansa, koska heidän pitää tuleman jälleen, vaan minun kansani ei tiedä Herran oikeutta." Kun hän tässä saarnassansa tautia, nälkää y.m. Herran vitsauksia ennusti ja seuraavina vuosina ne kansallemme tulivatkin, niin sanottiin: "niin kävikin kuin Renqvist oli ennustanut." — Joiden korvat syyhyivät ja jotka ei karvasta totuutta kärsiä voineet, niitä ei Renqvistin saarna miellyttänyt, ne riensivät pois kirkosta; vaan nöyrämieliset kuulijat tulivat runsaasti ravituiksi.
Vaikka Renqvist oli parannuksen saarnaaja, ei hän milloinkaan kuulijoitansa toivottomaan tilaan jättänyt. Hän ei julistanut katumattomille, synnin unessa makaajille: usko, usko, niin olet autuas! mutta katuvaisia, työtätekeväisiä, raskautettuja sieluja hän uskoon kehoitti, julistaen Jumalan armon Jesuksessa Kristuksessa. [Näin on hän mielipiteensä selittänyt esim. kirjassansa "Kuolleen Uskon Opin Ilmoittaja" sivut 10, 17 jo 22 ynnä monessa muussa paikassa.] Jesuksen Kristuksen tykö tahtoi hän lain-saarnallansa sieluja kurittaa ja ajaa. Hän, varoen kuollutta uskoa ja ei tahtoen panna pään-aluksia suruttomille, julisti varovaisesti evankeliumia. Hän varoitti evankeliumin löyhästi saarnaajia vastaan sanankuulijoitaan kuolleesta luulo-uskosta, teroittaen heille oikeaa uskoa ja oikean uskovaisen tuntomerkkejä, että nim. oikea usko osoittautuu hyvissä töissä, uudessa kuuliaisuudessa ja rukouksen elämässä. Rukoukseen kehoittaminen oli hänen mieli-aineensa saarnoissaankin, usein puhui hän siitä, vaikk'ei teksti olisi siihen aihettakaan antanut. Hänen saarnansa sopivat siis suruttomille herätykseksi ja myös uskossa oleville pyhityksessä kilvoittelemisen neuvoksi. Joka puolueettomasti tarkastaa Renqvistin kirjoituksia, näkee kyllä että hänen yksipuolisuutensa oli vaan näennäistä; itse asiassa oli hän ja ovat hänen seuralaisensa puhtaalla kirkkomme opin kannalla.
Yksipuolisuudelta näyttävään menettelyynsä saarnoissaan ja opetuksessaan — se näkyi selvään — oli usein aihetta antanut virkatoveriensa häntä ja hänen opetustansa vastustavat toimet. Usein nuoret apulaispapit sekä pitäjällä yksityisesti että julkisesti opetuksissaan ja jopa saarnoissaankin vastustivat Renqvistin opetusta. [Renqvist puhuu "Kuolleen Uskon Opin Ilmoittajassa", painettu 1856, sellaisesta häntä vastustavasta apulaispapista, ja eräästä käsilläolevasta asiapaperista näemme toisenkin apulaispapin samoin menetelleen Renqvistiä kohtaan.] Eräskin apuloisensa vastusti saarnatuolista polvirukousta tähän tapaan (ruotsin voittoisesti): "Ei Jumala katso niskan pääll', eikä polven pääll'." Eräs toinen lausui: "He huutavat: armahda, armahda, armahda, rakas Isä, vaikka jo vuosituhansia sitten olemme armahdetut." Tämän laatuisia väitelauseita Renqvistiä vastaan saivat seurakuntalaiset suureksi mielipahaksensa saarnatuolista kuulla. Ei ihme siis, jos tyynimielinen Renqvist harmistuneena myös julki noita vastaan nousi. Saattoi olla, että Renqvistissä myös oli syytä ja että hän pitäen oman opetuksensa oikeana muita syyttäkin moitti; se vaan kuitenkin tiedettiin, että Renqvistin kiivaus oli kiivaus totuuden ja Jumalan valtakunnan puolesta, mutta ainakin eräällä vastustajallansa tiedettiin taas olleen lihallinen kiivaus. Oli kuitenkin monta Renqvistin virkatoveria, jotka eivät opettajille sopimattomiin väittelyihin Renqvistiä vastaan ruvenneet, vaan erimielisyyksistäkin huolimatta tekivät sovussa Herran työtä. Kerran sattui, että yksi seurakunnan apulaispapeista oli yksipuolinen evankeliumin saarnaaja, toinen saarnasi melkein yksinomaan uskovaisten elämästä. Tuo eri suuntaisuus opetuksessa tuotti Renqvistille mielipahaa; hän pelkäsi sen synnyttävän häiriötä seurakunnassa. Kun hän tuosta eräälle ystävällensä valitteli, lausui ystävä hänelle: "Älkää liioin murehtiko, ehkäpä se ei niin pahaksi ole. Te kaikki opettajat teette saman Herran työtä, te teette nyt työtä juurikuin tehtaissa työ tehdään: yksi haavustaa kappaleen, toinen paremmaksi sen muodostaa ja kolmas sen lopullisesti valmistaa ja kiiloittaa. Samoin tässäkin: Te herätätte sielut synnin unesta, toinen evankeliumin saarnallaan saattaa ne uskoon ja kolmas uskossa ylläpitää. Kaikkia teitä siis Herra tarvitsee, tehkää vaan sovussa Herran työtä." Tuohon selitykseen tyytyi Renqvist, myöntäen: "Aivan niinhän se voi olla!"