Olemme kertomuksessamme täten joutuneet Renqvistin perheellisiin ja yksityis-elämää koskeviin seikkoihin. Renqvistin voimme sanoa olleen enemmän papin kuin yksityisen perheenmiehen. Papillinen virkansa vei häneltä enimmän aikansa ja siinä oli hänen pääharrastuksensa, vaikk'ei hän kuitenkaan laiminlyönyt perheellisiäkään velvollisuuksiansa. Hän hurskaana perheenisänä koki perheessänsäkin samaa vaikuttaa kuin muissakin, joiden pariin hän joutui, nimittäin, että he totuuden tuntoon ja autuaaksi tulisivat. Renqvist oli itse harras; hän koki myöskin perhettään taivuttaa jumalisuuteen ja hartaudenharjoituksiin. Kun hän lastensa pienoisina ollessa opetti heille piplian historiaa, koetti hän opetuksessaan herättää heidän mieltänsä ja päätti opetushetkensä aina rukouksella. Lasten tuli myös olla läsnä hänen perheensä kesken joka aamu ja ilta pitämissään hartauden hetkissä. Hellä hän oli lapsillensa, mutta ei niin, että olisi vitsaa heiltä säästänyt. Hän käytti välistä ruumiillistakin kuritusta lapsillensa. Maallisia huvituksia ei hän suosinut eikä niitä lapsillensakaan sallinut. Maalliset laulut ja soitto [Soitanto-musikin suosija ei Renqvist ollut. Hän vastusti urkujen hankkimista kirkkoon, sanoen niiden vaan häiritsevän hartautta. Yksiäänistä kirkkoveisua hän suosi ja veisasi myös itse, virret alkaen, hartaustilaisuuksissaan. "Sionin virret" ynnä muutamat muutkin "Hengelliset virret" ja laulut hyväksyi hän ja niitä hänen seuralaisensa veisasivat ja vieläkin veisaavat, esim. "Käy lähteeks' kyynelten", "Kiitos Karitsall' kuolleell", "Neitseet joutukaat" y.m.] olivat myös lapsille luvattomat. Tällä iloja kieltävällä, hartaudellisella kasvatustavalla ei Renqvist kuitenkaan ylempänä mainittua tarkoitustaan kaikin puolin voittanut, se kun oli pakkomielistä lapsille ja kun toisen vanhemman löyhemmyys usein sen salli mitä toinen oli kieltänyt.

Renqvist vietti hiljaista, rauhallista koti-elämää, jossa hänellä aika parhaastaan kului kirjojensa ääressä kamarissaan. Kun hän aamusilla heräsi, kävi hän, vedettyään kamarinsa oven kiinni, polvillensa ja piti aamurukouksensa yksinäisyydessä. Sen jälkeen, jos ei ollut neuvon kysyjiä tai muita asiamiehiä, istui hän kirjoitus-pöytänsä ääreen, joko painoon valmistettaviaan kirjojaan kirjoittamaan tai lukemaan Raamattua, jonka perinpohjaiseen tuttavuuteen hän alinomaisella lukemisellaan oli päässyt. Tieteellistä jumaluusopillista kirjallisuutta ei hän sanottavasti viljellyt, vaan luki Raamatun ohella askeetillisiä hartauskirjoja, erittäinkin hänen mieli-luettavansa oli Scriver'in Sielun aarre ["Seelenschatz"; kirja löytyy myös käännettynä ruotsiksi.] niminen mainio teos ja myös eräät muut vanhat jumaluusopilliset kirjat, paitsi hänen yksittäisiä rukouksiansa ja hartauden harjoituksiansa kamarissansa — joita luonansa kävijöiden sielun tarpeen mukaan hän piti sieltä usein päivilläkin — piti hän, kuten jo maininneet olemme, joka aamu ja ilta oman perheensä ja palvelusväkensä kanssa ruokasalissa rukouksiansa, joissa järjestys oli melkein samantapainen kuin rukoushuoneessansakin pitämissään hartaushetkissä. Ensin hänen itsensä alottamana veisattiin muutamia värssyjä, sitten polvillaan pidettiin rukoukset ja luki hän lopuksi jostakin hartauden kirjasta [J. Arndtin, T. Kempin y.m. teoksia.] tai myöskin Raamatusta.

Vaikka Renqvist oli harras ja vakava, ei hän kuitenkaan mikään synkkämielinen mies ollut. Usein piti hän leikillistäkin puhetta. Sydämen sisällinen rauha vaikutti hänessä hyvää humoria, rattoisuutta. Pitäjälläkin ollessa tarinoi hän lapsuutensa ja koulunkäynti-oloista [Otamme tähän luotettavan henkilön antaman erään Renqvistin suusta kuullun kertomuksen. Herätykseen tulemisestansa oli Renqvist kertonut, että kun hän kerran Kuopiosta tuli koulusta, oli hän mennyt eteiseen ja sieltä löytänyt hyllyltä Dentin "Kääntymisen harjoitus" kirjan. Hän luki siitä ensimäisen lehden ja meni sitten äitilleen sanomaan: "Emme äitirukka tällä keinoin eläessämme pääse taivaasen." Äiti vastasi: "Eihän sitä lapsirukka tiedä eläessään ennenkuin kuoltua, mihin tullaan." Tähän hän äitilleen vastasi: "Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin joutuu." Siitä asti oli hänellä jo ollut halla nahkan alla. — Oli myös kertonut, että kun hän lapsena kävi äitinsä kansa kirkossa ja kuuli papin saarnaavan, niin ajatteli: "Rahvas toisin elää, toisin pappi saarnaa.">[ tai miehuutensa monimutkaisen elämänsä vaiheista, tahi muusta sopivasta aineesta, sovittaen kuitenkin puheensa niin, että pääsi pujahtamaan hengellisiin asioihin. Tyyni ja lempeä oli hänen tunteensa; harvoin hän kiivastui. Hyvästi ja ystävällisesti kohteli hän apulaisiansa. Papisvaltainen arvon antamisen vaatimus ei tullut heidän välillänsä kysymykseen. Ei pyytänyt hän heitä oman saarnansa mukaisiksi, eipä vaatinut heitä olemaan läsnä hartaushetkissään, jos eivät vapaasti tahtoneet niihin tulla. Palvelusväkensä vaati hän niissä läsnä olemaan. Palvelusväkeänsä kohtaan oli hän myös hyvä ja ystävällinen, eikä sallinut muidenkaan osoittavan ynseyttä heille, vaan heitä tuli pitää perheen jäseninä talossa. Palvelijat, erittäinkin heränneet [Heränneitä palvelijoita oli: Jaakko Lamberg Hakalasta, Liisa Kekki Tuoksjärveltä, Heikki Koponen Kaavilta, Beata Savolainen Tuusniemeltä, Pekka Luostarinen Hakalasta, Lauri Kohonen Lavijärveltä, Hanno Sahlman Mikkelistä ja Renqvistin veljen tytär Brita Kukkonen Ilomantsista.], pysyivät useita vuosia Renqvistin palveluksessa. Näyttääksemme yhdeltä puolen miten lämpöisessä ja isällisessä, "patriarkallisessa", suhteessa Renqvist oli palvelijoihinsa ja toiselta puolen miten suuri nöyryys hänessä vallitsi, otamme tähän esimerkiksi vaan erään tapauksen. Kerran vanhalla ijällään ja sairaana sekä epäilyksissä ja ahdistuksissa ollessansa kutsui Renqvist renkinsä Jaakko Lambergin luoksensa kamariinsa ja valitteli hänelle epäilyksiään. Jaakko lohdutti Renqvistiä sillä, että Renqvistillä oli kyllä usko, ja että vaikka ihmisellä on epäilyksiä ja ahdistuksia kuolinvuoteellaankin, niin voittaa hänen uskonsa kuitenkin. Niinhän kävi kristityn Bunyanin "Kristityn Waelluksessa." Jaakon tämän tapainen lohdutus-puhe ilahutti ja virkisti Renqvistiä. Kuolinvuoteellaan, joku päivä ennen kuolemaansa, sanoi Renqvist tälle Jaakko-rengillensä: "Kuules, Jaakko, älä heitä kristillisyyttäsi!" — Kuinka tarkka Renqvist oli palvelijainsa siveellisestä menetyksestä ja samalla kuinka oman voiton pyytämätön hän oli, näkyy seuraavasta. Kerran lähetti Renqvist erään renkinsä kaupunkiin markkinoille hevosta myymään. Kun renki, saaden hyvän hinnan hevosesta, toi rahat Renqvistille, ihmeksi hän hinnan suuruutta ja kysyi rengiltä: "Kuinkas niin paljon hevosesta sait? ilmoititkos ostajalle hevosen vian?" "En ilmoittanut; mitä minä niin vähästä viasta olisin ruvennut ilmoittamaan." Renqvist nuhteli renkiä ja lähetti hänen heti kaupunkiin sanalla: "Ostaja on saatava käsiin, vika on ilmoitettava, liiat rahat pois annettavat." Ja niin tapahtuikin.

Taloudellisiin asioihin, töihin ja toimiin ei Renqvist paljon ryhtynyt. Niistä piti rouvansa huolta. Nuorempana ollessaan oli Renqvist ollut ahkera kalastaja, mutta vanhempana puolen ikäänsä ei hän mitään ruumiillista askaretta toimittanut ja eipä hänen vanha vikainen ruumiinsa olisi sitä liioin sietänytkään. Renqvistin pappilassa vietettiin ruoan ja kaiken muunkin puolesta yksinkertaista maapapin elämää. Siten, vaikka vähäiset olivatkin kappalaistulonsa, oli varoja auliisti köyhille jakaa ja muihin hyviin tarkoituksiin käyttää. Joksikin lisäksi oli Renqvistillä kirjailija-toimensa tuottamat tulot. Velkoja ei Renqvist jälkeensä jättänyt.

On jo mainittu Renqvistin olleen kerran epäilyksessä ja ahdistuksessa, jossa hän tarvitsi renkinsä lohdutusta. Sellaisia enemmän tai vähemmän ahtaita aikoja sattui tietysti hänelle kuten kaikille oikeille kristityille kyllä monasti. Silloin nähtiin hänen ehtoollispyhinä usean kerran perätysten käyvän Herran armo-atrialla. Muutoinkin kävi hän siellä, samoin kuin hänen seuralaisensa myös käyvät, useat kerrat vuodessa. Vuonna 1840 kehoittaa hän erästä ystäväänsä ahkeraan rukoukseen sekä "useasti Herran pyhällä ehtoollisella käymiseen ynnä uskon ja Sanan ja valvomisen kanssa", lausuen että "näitten suuren tarpeellisuuden opettavat meille ristit ja murheet, joita minullaki on ollut vielä suuremmat ja enemmät kuin ennen [Katso Akianderin ed. t. VII s. 44.]." Kaksi vuotta myöhemmin kirjoittaa hän samalle ystävällensä, että Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen rakkaus on hänestä ajanut pois pelvon ja epäilyksen [Ed. t. VII s. 47 ja 48.]. Samalle ystävällensä kirjoittaa hän v. 1862 [Ed. t. VII s. 51 ja 52.]: — — "minulla ovat raskaat ristit olleet monta vuotta. — — Mutta kyllä sitte on ollutki kurituksia toista toisensa perään, joiden käsissä on täytynyt huutamista pitää sekä usiasti polvilleni että alinomaa sisällisesti, jonka kautta elävä usko on seisattunut sieluhuni ja sen kautta se rauha, jota ei maailma taida antaa. Kiitos ja kiitos, kiitos ja kiitos, rakkain Herrani Jesus, armahtamisestas nyt ja ijankaikkisesti!" Me emme tarkemmin voi tietää, mitä kaikkia nämä murheet, raskaat ristit ja monet kuritukset ovat olleet, joita hänellä vuosien kuluessa oli. Lienee osittain kirkossamme vallitsevat oppiriidatkin ja vastustajain parjaukset hänelle murhetta tuottaneet. Lienee ne myös olleet perheellistäkin laatua. Ainakin tiedämme poikansa Edvardin kohtalon, erittäinkin hänen mielenvikaan tulemisensa ja sellaisessa tilassa v. 1861 kuolemisensa tuottaneen hänen hellälle isän sydämellensä syvän surun. Tästä raskaasta kurituksesta on hän nähtävästi kirjeessään vaikeroinnut eräälle ystävällensä K. J. G. S:lle, joka sitten kirjeessään [K. J. G. S:n kirje löytyi säilössä.] seuraavin sanoin häntä lohduttelee: "Kun Herran tahdon mukaan raskaat surut ja murheet päällemme karkaavat, niin olen minä puolestani tuntenut sen hengellisesti sangen terveelliseksi, kuin alkaa taivaalliselle Isälle, Kristuksessa sovitetulle ja rakkaalle taivaalliselle Isälle, sillä tavalla kaivata, että ensin Häntä rupeaa kiittämään kaikesta Hänen sulasta armostansa. Sillä tavalla raukiaa murheen katkeruus ja, niinkuin kirjeessänne sanotte, mieli vierastuu maallisista ja katoovaisista enemmän ja enemmän ja muuttuu taivaallisien mukaiseksi, ja valitus käypi siis nöyremmästä ja tyytyväisemmästä sydämestä. Ja mitä erittäin poikanne kuolemaan tulee, niin ainakin sen mukaan kuin Herra minulle senkaltaiset seikat on selittänyt, voimme toivoa sen rakkaan ja uskollisen Jesuksemme, joka hänenkin sielustansa kalliin hinnan on maksanut, toki ei viimeisilläkään hetkillä jättäneen häntä kadonnutta lammasta etsimättä. — — Monta asiata meille täällä maan päällä eläessämme on salattuna, sillä me ainoastaan 'ymmärrämme puolittain', vaan siellä Herran kasvoin edessä ne meille täydellisesti selviävät. Herra Jesus, joka meitä niin äärettömästi rakastaa ja joka voi lohduttaa, Hän lohduttakoon Teitäkin tässä murheessanne."

Ruumiillisten vaivainkin ristiä sai Renqvist kantaa. Vuonna 1848 Ilomantsista matkaltansa tultua kääntyi hän lavantautiin, sairastaen sitten kuusi viikkoa ja ollen jo kuoleman kielissä. Vuonna 1858 valittelee hän eräässä kirjeessään [Katso ed. t. VII s. 51.] olevansa kivulias. Hänen kivulloisuudestansa, että hän on "ruumiin voimista heikontunut", mainitsee myös eräs kirje samalta vuodelta [Katso ed. t. VII s. 263.]. Kuolemaa ajatteli Renqvist usein. Jo kolme vuotta ennen kuolemataan oli hän antanut ruumisarkkunsa valmistaa. Syksystä 1865 lähtein oli Renqvist niin kivulloiseksi tullut, ett'ei hän enää jaksanut kirkkoonkaan mennä. Saarnaamaan teki vielä silloinkin hänen mielensä. "Sanoisin jäähyväiset seurakunnalle ja pyytäisin anteeksi, mitä on tullut paljoin puhutuksi", lausui hän vaikeroiden. Tämä halunsa ei enää toteentunut. Keväällä 1866 Toukokuussa sairasti hän neljä viikkoa lavantautia, ja syksyllä samana vuonna Lokakuun alussa kääntyi hän uudestaan raskaasen lavantautiin, joka, kestäen kuukauden ja kaksi päivää, teki lopun hänen maallisesta elämästänsä 5 päivänä Marraskuuta.

Tämän kuolintautinsa alkupuolella kutsui hän Kymölän koulun opettajan, pastori A. M. Lyran luoksensa ja nautti lohdutukseksensa sekä uskonsa vahvistukseksi Herran pyhää ehtoollista yhdessä aviopuolisonsa kanssa. Tässä taudissa oli hänellä ollut ahdistuksia ja kovia kamppauksia. Hän oli valitellut, että hänen piti kaikkea kärsiä, että häntä ruoskittiin. Mutta armosta lohduteltuna hän täältä erisi. Kerran oli hän taudissa ollessaan lausunut: "Kuolemaksihan se tulee, ja armahdetaanhan minua." Puolitoista viikkoa ennen kuolemaansa oli hän kuume-houreissaan lausunut: "Tähän tulee suuria herroja, ruhtinaitta, kaikkitietäväiset vieraaksi, äkisti kirkkaus leimahtaa eikä ne teidän valkeutta tarvitse ja niiden kanssa minä lähden." Päivää ennen kuolemaansa oli hän tyttärensä kuullen sanonut: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa." Pyhäinmiesten päivänä ei hän enää jaksanut mitään puhua ja rahvaan iltakirkosta kotiin tultua vaipui hän uneen. Yöllä oli vielä sanonut: "Köyhille antakaat" ja oli niitä ravitsevinaan. Oli myös sanonut: "Kirkkoon pitää lähteä". Maanantaiaamuna noin kello 8 aikana nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen 77 vuoden, 8 kuukauden ja 4 päivän ijässä, oltuaan pappina lähes 50 vuotta. Niin huokea oli eronsa, että kun hoitajattarensa ja poikansa, lääkäriä odotellessa, olivat vaan hetken ajan toisissa huoneissa pistäytymässä, oli Renqvist heidän huoneesen tullessa jo kuollut. Tämä tapahtui, kuten jo olemme maininneet, 5 päivänä Marraskuuta 1866.

Renqvist jätti jälkeensä puolisonsa Eva Maria Öhman'in ja lapsia: 1) Henrik, Sysmän kirkkoherra, 2) Johan, majuri, postinhoitaja Wiipurissa, 3) Karl, taapikapteini Oulussa ja 4) Anna, naimisessa tirehtöri Fr. M. Saukon kanssa. Nuorin pojista Edward, joka oli entinen ylioppilas ja kirjapainon omistaja, kuoli, niinkuin jo maininneet olemme, v. 1861.

Renqvistin hautajaiset pidettiin perjantaina 9 p. Marraskuuta. Ruumissaarnan piti apulaisensa K. J. Johnsson kirkossa, jossa myös ruumis oli. Saarnansa alkusanoina käytti saarnaaja Simeonin sanoja: "Nyt sinä lasket, Herra, palvelijas rauhaan menemään" (Luk. 2: 29) ja tekstinä oli: "Ja minä annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä pitää ravitseman opilla ja viisaudella" (Jer. 3: 15). Saarnaaja tulkitsi saarnassansa seurakuntalaisten, nuorien ja vanhojen, syvää surua ja esitteli vainajan suuria ansioita ja väsymätöntä vaikutusta seurakunnan paimenena, pakana-lähetyksen edistäjänä ja hengellisenä kirjailijana ja kirjevaihdon kautta ympäri Suomen Jumalan valtakunnan eteen työn tekijänä [Tämä saarna painettiin sanankuulijain pyynnöstä samana vuonna Wiipurissa.]. Ruumissaarnaa kuulemassa kirkossa ja vainajaa hautaan saattamassa oli paljon sanantuulijoitansa, erittäin talonpoikaista väkeä. Talonpojat olivat kirstunkin kantajoina. Haudan siunasi ruumissaarnan pitäjä hautausmaalla. — Raskas oli syksyinen ilma, raskaampi oli sanankuulijain mieli tuossa rakkaan opettajansa haudalla. Mutta tämä suru ei ollut synkkä ja toivoton. Vanha opettaja oli vaan pannut levolle; ilossa oli hän nouseva. Rauha hänelle!

* * * * *