Kirpeä meren tuoksu puhalsi pois jännityksen, minkä puolentoista vuorokauden ajo oli painanut Jussan mieleen.
He ajoivat pienen töyrään yli. Ja siellä — aivan koivumetsän reunassa oli Hukan talo. Jussan silmä harhaili unennäyssä. Tuo suuri, valkeaksi maalattu asuinrakennus, jossa oli kuisti ja messinkiset ovenkääkät ja rautaiset suojusaidat korkeiden kiviporrasten reunoilla, oli hänestä satulinna. Puistossa välkkyi pylvään päähän asetettu lasipallo. Pitkä rivi punaisia aitoja ja varastohuoneita ohjasi katseen siltaa kohti, missä oli valtavia hissilaitoksia, sekä etemmäs, satamassa oleviin veneisiin. Ja tuolla kaukana nousivat meren maininigit välkkyen taivasta kohti — taivasta kohti! Aallot näyttivät väikkyvän irtaallaan ilmassa.
Niinkuin Jussa äkkiä olisi tuntenut raukeavansa tyhjiin. Hän tunsi itsensä niin pieneksi. Mutta ori rohkaisi hänen mieltään. Se oli hetken sankari. Tihrusilmäisiä merilappalaisia, vähävartisia, vaaleapartaisia kalastaja-norjalaisia sekä tummaihoisia kainulaisia, joilla oli vahvat leukapielet ja yllään lammasnahkaturkit, parveili oriin ympärillä. Samassa kuin se pääsi valjaista, se teki komean kaarroksen, korskui vireässä voimantunnossaan ja heitti päänsä korkealle, silmäten yli kaiken mitä näkyvissä oli. Silmät syttyivät hehkumaan, kun se näki erään tamman. Kaksi vahvaa kainulaista tarttui päitsiin; mutta niiden täytyi tulla sen mukana, vaikka vastaan jamaten…
Näytti todella siltä, että Jussa itsekin sai osansa huomiosta. Hänen lumivalkea, vasannahasta tehty peskinsä, saukonnahka-päärmäinen, mustaverkainen neljän-tuulen-lakkinsa, valkeat, sievät lapikkaansa sekä yhtä paljon hänen sysimustat silmänsä, jotka hyvästä vauhdista ja uusista vaikutelmista olivat saaneet lämpimän loisteen, herättivät eräänlaista uteliaisuutta. Suuren, valkean talon ikkunasta, uudinten takaa, katsoi häntä sitäpaitsi nuori, soma tyttönen.
— Tuolla tulee Hukka, harmaakoipi! — Pidä varasi, ettei se haukkaa päätä sinulta, sanoi eräs katsojista.
Vanha Norum tulla viuhtoi varastohuoneesta, pysähtyi ja nosti kätensä, katsettaan varjostaen, nahkalakin reunaan, minkä nukkavieru pielus oli edestä vedetty alas. Hän alkoi taas tikuttaa eteenpäin lyhyin, riuskein askelin, sillä hyvin kumarainen varsi tahtoi sortaa hänet tasapainosta, ja sääretkin pyrkivät polvien kohdalta taipumaan liiaksi ulospäin. Punainen ja hyvin harvoista kohdin harmaantuva poskiparta oli lumivalkoisen, vielä melkoisen runsaan tukan vastakohtana. Kasvot olivat vetreät ja punakat — melkein kahdeksankymmenvuotiaan miehen kasvoiksi. Hännystakkiaan hän ei ollut saanut täydelleen hartiain yli; mutta paksu, punainen villahuivi oli sen täydennyksenä.
Jussa tunsi ahdistusta. Tuo sapekas nimi oli jo edeltäpäin häneen tenhonnut. Ja kotoaan hän oli saanut tottumuksen katsomaan miltei joka toista ihmistä vihamieheksi. — Mutta kun vanhuksen kasvoille virisi hyvänsuopa ja kaunis hymy, lämpeni Jussan sydän kerrassaan.
— Mikä sinä reilu miehen tynkä olet? kysyi vanhus lapiksi.
— Jongon poika, vastasi Jussa. Ääni katkesi: hänen täytyi niellä sanat. Tämä sekoitus pelkoa sekä kiitollisuutta vanhusta kohtaan voitti hänet.
— Vai niin, — vai olet vanhan tuttavani Jongon poika. Senpä voin melkein arvatakin… Sullahan on oikein kelpo hevonen. Jokos vanha kimo on saanut virkaeron? — Tämä ei näes ole ennen ollut täällä.