Andi — pikku Andi, joksi häntä vieläkin sanottiin — istui toisella puolen nuotiota. Aina kun katkuava savu kosteitten koivunoksien palaessa kokoontui pilveksi, katsoi hän padan sivutse äiti Biettariin. Isoäidin silmät näkyivät kiiltävinä ja kankeina mustaa telttaseinää vasten. Hän koetti nyt olla katsomatta usein isoäitiään. Hän istui siinä masentuneena, kyyneleitäkään ei tämä turtumus heruttanut poskille. Elle istui Uusi Testamentti ja virsikirja kädessä.
Revontulet roihusivat värisevinä kieluina taivaan laella.
"Taivas palaa! — Paetkaamme!" sopersi Biettar muori ja katsoi räppänää kohti… "Polje veri lumeen, Oula!… Peitä kaikki jäljet! Voipiko merkkiä muuttaa? — Eikö? — Leikkaa korvat poikki!"
Biettar Oula kalpeni. Nuo hänen äitinsä sanat olivat Biettar Oulalle tutut. Ne oli hän usein ennenkin kuullut ollessaan äitinsä kanssa öisin toisten poroja tappamassa. "Lueppa, Elle, Testamenttia!" Elle avasi vapisevin käsin likaisen kirjansa. Musta savu karvasteli hänen silmiään ja nuotio valaisi niin huonosti, ettei hän nähnyt hyvin lukea, ja sitäpaitsi ei hän rippikoulusta päästyään ollut vaivannut itseään lukemisella.
"Etkö kykenisi edes lausumaan pikku rukousta?"
Kyllä — mutta… pahaksi onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut mitään sellaista rukousta, jonka hän olisi osannut ulkoa.
"Mutta virka hänelle joku Herran sana!"
Kyllä — kunhan hän vain keksisi jonkun semmoisen!
"Emmekö laulaisi virttä, Elle?"
"Jumala, Herra taivaassa." Sen osasivat he molemmat hyvin. Mutta ainoastaan yhden säkeistön.