(Menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Helenani kuva tuollaisessa tilassa. Kiitos Luojan, että hän jo nukkuu rauhassa maan povessa. Hän ei tätä häpeätä kestäisi. Minullekin käy tässä liian raskaaksi——Miksi päästin hänet silloin luotani! Olisihan hän kuitenkin häpeästä silloin minut ja itsensä pelastunut.—
(Menee.)
VIII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takaisin, katsoo Niilon jälkeen.) Isä raukka! Sinä kärsit häpeästäni!
(Katkerasti.)
Häpeästä! Kuinka julmia ihmiset voivat olla!—Menisinkö hänen jälkeensä, sanoisin——Ei! En tahdo hänelle sanoa. Kärsiköön! Voi sentään! Kuinka vähän nuori tyttö tarvitsee kunniansa menettääkseen. Kaikki tuttavat minua inholla kohtelevat, kaikki ivalla katselevat, näyttävät sormellaan.—Ja hän, hän on tähän kaikkeen syypää, hän, jota niin täydellisenä, niin jalona pidin. Että hän edes voi hetkeäkään ajatella.——Ja sitten niin kurjasti sitä kostaa. Kauheata! Kuinka ihminen voi erehtyä!——Mutta se on sittenkin mahdotonta. Minkä enemmän sitä ajattelen sitä——Minä tahdon häneltä itseltään kysyä. Valehdella ei hän ainakaan voi.—Jumalani, Jumalani! Anna minulle Rahikkani takasin. Muuta en sinulta pyydä!
(Katselee ihmisjoukkoon.)
Eikö se rouva jo tule? Lähdenkö etsimään—