SELMA. Minä tyydyn, isä, kohtalooni.
NIILO. Sen kyllä tiedän. Mutta kun minä olen niin paljon poissa ja äitipuolesi on niin tulinen luonnoltaan… Etkö sinä tahtoisi mennä mieluummin palvelukseen.
SELMA. Mutta Kalle.
NIILO. Mitä hänestä?
SELMA. Kuka häntä silloin silmällä pitää, jos minä hänet jätän?
(Katsahtaa pelokkaasti ovelle päin.)
Kun äiti on aina askareissaan ja——
NIILO. Minä ymmärrän sinua. Voi sinä hyväsydämminen sielu! Mutta et sinä saa itseäsi hänen tähtensä uhrata. Minä arvelin että jos pääsisit jonnekin kristilliseen perheesen, niin ei sinun tarvitsisi nähdä joka päivä tätä rähinää ja jumalattomuutta, mikä täällä kaupungin syrjässä rehoittaa.
SELMA. Kuinka olette hyvä, isä kulta.
NIILO. Satuin kuulemaan äsken, että kenraalska Silan juuri etsii palvelijaa, niin rupesin tuumailemaan, että ehkä Jumala on juuri sen perheen sinulle määrännyt. Siellä saisit olla sivistyneitten ihmisten seurassa ja lukea kirjojakin, joita täällä niin ikävöit.