RAHIKKA. Isällesi.
SELMA. Mutta uskoisitko minut puhtaaksi, jos sitä vakuuttaisin.
RAHIKKA. No niin totta kuin—, uskoisin.
SELMA. Miksi tulet sinä kumminkin luokseni, vaikka tiedät, etten ole kumminkaan enää sinun entinen Selmasi?
RAHIKKA. Miksikö?—Siksi, siksi, että luontoni, sisällinen ääni minua käskee, siksi että en kumminkaan voi sinutta olla, siksi, etten voi elää sinutta.
SELMA. Mutta kammoathan sinä kumminkin minua, ajatellessasi mitä ihmiset minusta sanovat.
RAHIKKA. Ihmiset! Mitä minä ihmisistä.
SELMA. Mitäkö sinä ihmisistä. Ethän epäillyt kumminkaan rikoksellisuuttani, kuullessasi ihmisten——
RAHIKKA. Enkö epäillyt! Minä! Enhän uskonut sinua uskottomaksi, vaikka omin silmin näin luoksenne vieraita herroja tulevan, vaikka itse käskit sanomaan, että menisin matkoihini.
SELMA. Minäkö käskin sanomaan?