SELMA. Sinä minun äitini!
SAARA. Kas, kas! No tuo lie ainakin isäsi. Kuudetta käskyä et enää muista; muistatko neljännen?
SELMA. Isäni ei minua milloinkaan sellaiseen käske.
SAARA. Niilo, sano hänelle!
NIILO. (Taistelee sisällisesti. Itsekseen.) Hyvä, laupias isä. Auta minua!
SAARA. No mitä sinä töllötät? Etkö voi avata suutasi!
SELMA. Rakas isä, sano, eihän tuo sinun tahtosi ole. Muistatko vielä sen yön, jona äitini minut siunasi vuoteellaan ja sanoi sitten: »Niilo, sinä olet ollut hyvä aviomies ja kristillinen isä, sinun haltuusi jätän minä lapseni; minä luotan sinuun! Puhdas on hänen sielunsa, säilytä hyvin aarrettasi?»
NIILO. (Purskahtaa itkemään.) Rakas, armas tyttäreni.
(Rahikka tulee ulos.)
XI:s KOHTAUS.