Kyllähän sen arvaa… Kun ei öisin juosta saa pitkin katuja, kun saa työtä oppia tekemään!
NIILO. (Rappusilta.) Saara, ajattelehan—
SAARA. (Lyö jalkaansa.) Kyllä minä ajattelen ja osaan ajatella yhtä hyvin kuin sinäkin, vähän paremminkin. Vai tahtoisi hän palvelukseen, herrasväen lautasia nuolemaan. Kuka ne pesut täällä kaikki pursuu, mitä olen ottanut? Minä tietysti, kukas muu… Mitäs sinä minusta huolit, kun vaan sydänkäpysi helppoon saat. Tuolla on par'aikaa pesua kolmeksi neljäksi päiväksi—
SELMA. Mutta voimmehan ne yhdessä ensin lopettaa, jos—
SAARA. (Tempaa »korvapuustin» Selman kädestä.) Vai voimme yhdessä lopettaa, vai! Kuka täällä kotona huolta pitää, minun kaupungissa juostessani, kuka ruuan keittää… Tietysti saisin minä ehtiä jokapaikkaan. Mitäs se teitä liikuttaa… Millainen nahjus olit kaksi vuotta sitten, kun huostaani sinut otin? Mihin silloin kykenit? Osasit lukea kirjoja ja käydä hyvissä vaatteissa. Minä teitä syötin koko talven sittenkuin paljaina palosta turviini pääsitte. Mutta eihän se ole mitään. Miksi et heti silloin mennyt maailmaa vaeltamaan? Silloin oli Niilolla toinen ääni kellossa. »Lähettäisimmekö tuon poloisen vieraisiin käsiin, poljettavaksi. Olisihan se synti». Mutta nyt ei ole synti jättää kaikki minun niskoilleni.
(Selma menee äänetönnä sisään.)
XII:s KOHTAUS.
NIILO. Älähän nyt kiivastu, Saaraseni. Eihän se ollut muuta kuin minun tuumani vaan. Siksihän sinun ajatustasi kysyinkin.—Jos sinä niin arvelet—niin—niin voipihan se jäädä. Ja onhan hänellä, niin, tekemistä kylläksi täälläkin. Kunhan sinä vaan—
SAARA. Mitä?
NIILO. (Säpsähtää.) Tuota arvelin vaan, että kun sinä pidät hänestä äidillistä huolta, niin kyllähän hän täälläkin voi pahuudesta säilyä.