XIII:s KOHTAUS.
NIILO. Kumma mies minä olen sentään, kun omia ansioitani häneltä pyydän. Aivankuin ei minulla olisi oikeutta pyytämättäkin… No niin!— Lieneehän se jo sallittu minulle sillä tavalla.—Ja eihän tuo sentään aina kielläkään, vaikka vähän ensin vastaan rätisee.
(Menee.)
XIV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee kirja kädessä.) En uskalla vielä lamppua sytyttää… Voisi nähdä vielä, niin——Kummallista! Mitä pahaa hän nyt siinäkin näkee, että minä luen niin mielelläni. Eihän ihminen ole luotu toki vaan työtä tekemään… Jos istahtaisin tuonne kallion vierustalle… Siitä näen ajoissa, kun hän tulee… Senpä teen!
(Menee kalliopenkin luo.)
Oikein sydämmeni lyöpi kovempaan kirjani ääreen päästessäni.—Eihän äitinikään käskenyt vaan raamattua lukemaan.
(Käypi istumaan.)
Kuinkahan heidän käypi sitten.
(Selailee lehtiä.)