XVII:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee perältä, aikoo mennä kallion taakse, huomaa Selman, seisattuu.) Yhäti sama tyttö! Mikä olento! Jos rohkenisin puhutella häntä.—Ei! En tahdo. Ja noin kaunista vielä… En uskalla!
SELMA. (Huomaa Rahikan. Itsekseen.) Kas tuossa hän onkin taasen. Etsii varmaankin—Voi, Voi!
RAHIKKA. (Itsekseen.) Hän katsoo minuun… Aikoo puhutella… Mikä lempeä katse!
SELMA. Te etsitte—suokaa anteeksi—varmaankin tätä kirjaa.
(Ottaa kirjan kalliolta.)
RAHIKKA. Mi … minä?
SELMA. (Joutuu hämilleen.) Eikö—
RAHIKKA. Nimeni on Rahikka, jos saan luvan—
SELMA. Teidän omannehan tämä on… Pienet pojat löysivät sen äsken.