RAHIKKA. Sen kyllä näen. Mutta kertokaahan!
SELMA. Äitini kuoli kolme vuotta sitten ja vähän sen jälkeen paloi omaisuutemme. Isäni meni sitten uudelleen naimisiin, kun ei minua hoidotta tahtonut jättää. Mutta vastoinkäymiset ovat meitä sitten ajaneet yhä enemmän kaupungin syrjään. Nyt olemme kuten näette äärimmäisessä talossa.
(Huokaa.)
RAHIKKA. Kova onni on siis teitäkin ahdistanut.
SELMA. (Katsoo hetken Rahikkaa.) Tiedätkö mitä, Rahikka?
RAHIKKA. (Nousee seisomaan.) Mitä?
SELMA. Minusta tuntuu niin hyvälle, saatessani puhua sinun kanssasi.
RAHIKKA. (Riemastuen.) Todellako?
SELMA. Minä olen ollut niin yksinäni. Ei ainoatakaan ystävää! Ja kun harvoin saan kaupungille mennä, en juuri saa puhua kenenkään kanssa, joka—
RAHIKKA. Sinä pidät siis minua ystävänäsi?