SELMA. Tietysti. Olemmehan me lapsuuden ystäviä.
RAHIKKA. Niin! Voi kuinka sinä ilahutat minua.
SELMA. Oikeinko totta?
RAHIKKA. Puhuit ystävien puutteesta! Jos kuka on ystävän puutteessa ollut, niin olen minä. Vertaisteni kanssa varallisuudessa en voi olla, varakkaammat, sivistyneemmät eivät minua seuraansa tahdo.
SELMA. Mutta minäkin olen köyhä, sivistymätön.
RAHIKKA. Sinäkö köyhä, sivistymätön. Selma!
(Tarttuu hänen käteensä.)
SELMA. Mitä tahdot?
RAHIKKA. Tiedätkö!——Sinä et voi aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuvat. Tuolla kalliolla kävelin äsken, luin tuota kauheata kirjaa, heitin sen pois, mutta rupesin taasen lukemaan. Sinä et voi käsittää sellaista. Olin niin synkissä mietteissä, olin niin äärettömän onneton. Ja nyt äkkiä; odottamatta löydän ystävän, jommoista en toivoakaan uskaltanut.
SELMA. Olimmehan me ystävyksiä ennenkin.