RAHIKKA. Me olemme lapsuuden ystäviä. Kävimme yhdessä kansakoulua ja kulimme usein yhdessä kotiin kun vielä asuitte Kruununhaassa. Minä muutin sitten maalle, enkä ole Selmaa sen koommin nähnyt. Nyt tapaamme sattumalta toisemme, puhuttelemme toisiamme ja huomaamme löytäneemme molemmat todellisen kaivatun ystävän. Me olimme molemmat ystävän puutteessa. Nyt olemme enemmän kuin ystävyksiä.
NIILO. No mutta yhdellä näkemälläkö te vaan—?
SELMA. Isä kulta!
SAARA. Siinä nyt kuulit. Etkö jo laita tuota menemään, että muistaa—
RAHIKKA. Minä tunnen teidät Kaukonen. Te olette oikeuden mies, oikea isä.
NIILO. Minä en tiedä, mitä sanoisin. Selma tyttäreni, onko se mahdollista. Olisitko niin ajattelemattomasti heittäynyt heti nuoren miehen kaulaan, kun—?
SELMA. (Rohkasee itsensä.) Olen. Miksi sitä kieltäisin.
SAARA. Ja uskaltaa ihan vasten silmiä.
NIILO. Minun täytyy nuhdella sinua, Selma. Ei nuori tyttö saa—
SELMA. (Itkemään heltyen.) Isäni. Etkö sinä voi käsittää, mitä se on, kun nuori tyttö vuodet pitkät vaan saa haukkumisia kuulla, aamusta iltaan kestää sydämmettömän emintimän sortoa, etkö voi käsittää, miltä silloin tuntuu, kun odottamatta kohtaa helläsydämmisen ystävän, joka ymmärtää hänen tunteensa sekä hänen ajatuksensa. Eikö mieli tuosta helly? Ajatteleeko hän silloin, mikä sopii, mikä on luvallista. Sinun täytyy käsittää sitä! Kuinka puhui ennen äitini rakkaudesta: kuinka se joskus hiipii salaa aavistamatta sydämmeen ja anastaa sen sitten väkisin valtaansa, ja kuinka se joskus taasen hyökkää äkkiä kuin tuuliaispää kesäisimmän tyvenen vallitessa. Silloin en häntä ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Sorrettu, onneton vaan voipi oikein käsittää mikä rakkaus on, sen voimaa ei paatunut sydän, eikä huolettomuudessa elävä voi käsittää.