I:n KOHTAUS.
SELMA. (Pesee asteita.) Tämähän on hauskaa! Saan sitten yksin asua näin siistissä huoneessa. Ja niin sivistynyt, äidillinen emäntä. Sanoi olevansa minuun tyytyväinen. No, parastani tahdonkin koettaa.—Isäntä näyttää äreältä. Mutta olenhan minä paljon pahempaan tottunut. Kun vähän vaatii, saa aina enemmän.—Saapas nähdä, mitä Pekka arvelee.— Kuinka ihmeellistä! Häntä ajattelen vaan, hänen tähtensä unohdan kaiken muun. Ja kuinka pian se kävi. Ennenkuin ennätin ajatellakaan,—olimme jo——Mutta oliko se sentään oikein tehty? Niin pian! Sanoihan äitini, ettei miehiin saa aina luottaa——Ei. ei, Rahikka on rehellinen. Sen näin heti hänen silmistään. Ja tunnenhan hänet jo lapsuudestani.—Mutta olisikohan äitini kuitenkaan sallinut——Voi, voi, minä tulen rauhattomaksi. Jospa olisi keneltä neuvoa kysyä, kenelle sydämmensä avata… Jos uskaltaisin rouvalle tunnustaa… Enhän minä Pekan rehellisyyttä epäilekään. Mutta jos hänkin erehtyisi. Jos hän vaan luulee minua rakastavansa,—jos hän katuisi. Eihän ihminen voi aina olla varma itsestäänkään.
II:n KOHTAUS.
ROUVA SILAN. (Tulee oikealta.) No, joko alat saada pestyksi… Kas, pian se näkyy sinulta käyvän… Ole vaan ahkera lapsukaiseni, me tulemme hyvinkin sopimaan, luulen minä. Valmista teevesi kello kymmeneksi. Me menemme nyt ulos. Kumma vaan, ettei ompelijatarta kuulu.——
SELMA. (Itsekseen.) Jos uskaltaisin häneltä kysyä.
R. SILAN. (Menee ikkunan luo, avaa sen.) Robert, tulehan jo. Kello on jo kuusi.
(Panee ikkunan kiinni.)
SELMA. Kenraalska, saanko minä kysyä teiltä. Olettehan te niin oppinut ja tiedätte——
R. SILAN. Kysy, lapsukaiseni. Mitä tahdot tietää?
SELMA. Mitä on rakkaus?