RAHIKKA. Niin!——No! Mutta ethän sinä minua pelkää?
SELMA. En, en. Kuinka sinua pelkäisin—Mutta katsos—minä—olen niin kokematon.
RAHIKKA. Mikä sinulla on, Selma?
SELMA. (Yhä enemmän rauhattomana.) Sinä et ymmärrä sitä! Me tytöt … olemme … näet, kuulleet … niin paljon sellaista ja kun vanhemmat ihmiset aina istuttavat meihin epäilyksiä … niin onko se kumma…
RAHIKKA. Selma! Minä en tunne sinua nyt.—Miksi et puhu suoraan. Etkö sinä luule minulta saavasi luotettavaa vastausta.
SELMA. Mutta etkö sinä suutu… Minä tuntisin itseni niin rauhalliseksi, niin onnelliseksi, jos voisin miehistä puhuttaessa ajatella itsekseni: »Minun Pekkani ei ole sellainen kuin muut».
(Nojaa päänsä Rahikan olkapäähän.)
RAHIKKA. Miks'et heti sillä tavalla sanonut. Minä tahdon sinulle selittää millainen minä olen… Olisin sen tehnyt kysymättäsikin… Sinä muistat sen kirjan jonka revin——No! Kun minä aloin mieheksi varmistua, rupesin tuntemaan kummallisia haluja, jotka minua painajaisen tavoin ahdistivat. Yöllä näin pahoja unia,—päivällä olin alituisessa taistelussa mielikuvitukseni kanssa… Naisia minä rupesin pian kammoamaan, mutta pakosta kun heidän seuraansa jouduin, olin siellä mielelläni. Mutta mielikuvitukseni oli yhä vihollisenani. Minä rupesin itseäni inhoamaan, sillä minä tunsin itseni saastaiseksi. Tuo kirja, joka sinua niin säikytti, oli juuri varoitus sellaisille, jotka veltosti heittäytyvät heränneitten halujensa uhriksi. Mutta neuvoina ovat siinä uhkaukset, mitä hirmuisimmat esimerkit sellaisista onnettomista, jotka paheen olivat valloilleen päästäneet.
SELMA. No sellaistako se miesten turmelus sitten on aina?
RAHIKKA. Löytyy toista lajia myöskin. Ne jotka tahtovat tuosta sisällisestä epäsoinnusta päästä siten, että he luopuvat yleisistä siveellisyyden laeista ja tukkien omantunnon äänen heittäytyvät samallaisten naisten seuraan.