RAHIKKA. Mitäkö se on? Rakastathan sinä minua?
SELMA. No tietysti!
RAHIKKA. Etkö sitten itse voi sitä tunnettasi selittää?
SELMA. Niin no—! Miksikä en… Mutta onko se sanottu, että se juuri on sitä oikeata?
RAHIKKA. Mutta selitähän.
SELMA. (Tuumailee.) Kun sitä on ihan yksinään, ei ole ketään jonka kanssa voisi puhua paremmista asioista, kun toisen ikeen alla huokailee, niin tietysti tuntuu se hyvältä löytäessään sellaisen, jonka sanoihin voi luottaa, jolle sydämmensä voi tyhjentää ja josta tuntee turvaa saavansa——ja—
RAHIKKA. Riittää! Se se juuri ensi rakkautta onkin. Siksi ei, kuten isällesi itse sanoit, koskaan huoleton, elämäänsä tyytyväinen voikaan rakkaudessa samaa onnea löytää kuin köyhä, onneton.
SELMA. Niin, Pekka, niin se on. Sehän se on rakkautta. Me rakastamme toisiamme.
RAHIKKA. Kuinka sitä enää epäillä voisimme. Mutta rakkaudella on vielä toinen ominaisuus. Ihminen ei tunne ainoastaan kiitollisuutta, hän vaatii myös… Niinpä tunnen minä itseni siksi hyvin, että jos—jos se kerran tapahtuisi, että sinä pettäisit minut, voisin tulla hurjaksi, niin minä pelkään voivani kostaa—
SELMA. Sehän on hirmuista!