Pekka pisti viisihaarpsen hankonsa tukkaansa, heittäytyen sohvaan. Oliko hän jo kandidaatti? Kuinka oli hän sen unohtanut?—Jukka istahti hänen viereensä.
"Kyllähän sinä koko riskisti olet nämä päivät ryypiskellyt", virkkoi hän, "mutta en toki olisi luullut sen niin pitkälle menevän, että muistosi menetit.——Vaan sanoppas, onko sinulla rahaa?"
"Voi veikkonen! Ei ole minulla nyt rahaa, ei!" vastasi Pekka ottaen kukkaronsa esille. "Tässä on kaikki rahani!"
"Onhan tuolla!" huomautti Jukka. Totta tosiaan! Kukkarossa oli rahoja enemmänkin.
"Muut ihmiset tavallisesti ryyppäävät rahansa, mutta sinä et näy rahojasi menettäneen vaan muistosi. Sepä ei ole hullumpaa", arveli Jukka, sai rahaa ja meni menojaan.
Pekka yritteli ajattelemaan, mutta ei se tahtonut oikein luonnistua, kaikki pyöri sekasin päässä. Hetkisen päästä hän kuitenkin luuli muistavansa, että hän oli jo kandidaatti. Kuinka hän siksi oli tullut, missä hän oli nuo 100 markkaa lainannut, sitä ei hän kuitenkaan vielä selville saanut.
"Oikein hävettää itseäni, että noin join plätikkään itseni", tuumaili hän puhallellen paksuja savurenkaita suustaan. "Jospa nyt Aino olisi saanut tästä tiedon—Uh, silloin olisin hukassa."
Jo tuli hänen vuoronsa. Hän astui tohtorin vastaanotto huoneesen. Siinä hänen edessään on pöytä, jossa lukematon joukko kaikellaisia pistimiä ja näpistimiä.
"Sisällisien tautien tutkimista varten varmaankin", tuumaili Pekka ja oli jo tuntevinaan pistoksen vatsassaan.
"Olkaa niin hyvä!" lausui tohtori ystävällisesti, näyttäen komeata nojatuolia, johon oli sen seitsemän laitosta ja rustinkia yhdistetty, niin että se pikemmin näytti jonkunlaiselta taikakoneelta. Pekka astui sanaakaan virkkamatta tuoliin, ajatellen vaan, että tottahan hän selvän taudista saa, jos hän se "oikea" on.