Tuossa pöydän ääressä istuu vanha vaimo kierot lasisilmät nenällä mustunutta kirjaa lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa hänen lempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä kirkastaa kuitenkin paremman elämän toivo, kurjuuden tuomat rypyt otsalla todistavat rauhallisilla liikkeillään tyytyväisyyttä siihen mitä Luoja on antanut. Voi kuinka paljon tuokin polonen on kestää saanut!
Kuinka saattaa Luoja niin epätasaisesti jakaa ihmisten onnen. Olisi melkein valmis luulemaan, ett'ei hän laisinkaan pidä väliä ihmisten vaiheista.
Oli aika jolloin tuo vaimo oli hyvinvoivan käsityöläisen—Jakobson oli hänen nimensä—hellä puoliso. Hänellä oli silloin sievä onnellinen koti Merimiehen kadun varrella. Ahdas ja yksinkertainen se tosin oli, mutta tarpeeksi mukava, hänen voidakseen tyytyväisenä hoitaa siellä melkoisen suurta perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili vaan, että hän saisi niin onnellisena elämänsä loppuun pysyä. Mutta sitä ei kuitenkaan sallittu.
Eräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä syystä pois paikastaan, hän ei saanut kohta uutta, joutui leivättömäksi ja rupesi epätoivoissaan—juomaan, kuten moni muukin kova onninen. Päivä päivältä, viikko viikolta vaipui hän yhä syvemmälle. Hän menetti rauhallisen luonteensa, entinen hellyytensä vaimoansa ja lapsiansa kohtaan kylmeni, kyyneleet heidän nälkäisillä kasvoillaan kiukustuttivat häntä,—hänestä tuli vihdoin oikea hirmuvaltias. Voi onnetonta vaimoa kun mies humalapäissään kotiin palasi! Vielä koetti vaimo omalla työllään sen verran, että leipä palan ja suolasia silakoita saattoi perheellensä hankkia. Mutta siinä ei kyllä että Jakobson rupesi niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai, viinaan vaatimaan, panttilaitokseen alkoi sydämmetön isä kulettaa mitä arvokasta vielä löytyi. Yhä kurjemmaksi tuli onnettoman perheen tila. Nälkään rupesi jo lapsi joukko nääntymään… Vanhin neljästä, Tilda nimeltään, oli nyt kuudentoista vuotias, kasvoiltaan sievänlainen tyttö. Hänelle onnistui äidin hankkia palveluspaikka, mutta tuittupäisyydellään ja itsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian eropassin. Muun joukon lisänä oli nyt hänkin kotona.
Eräänä iltana läksi Tilda nälissään käyskentelemään kadulle, tuumaillen keinoa kuinka hän tuosta kurjuudesta irti pääsisi. Kolmikulman puistossa kohtasi hänet hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan häntä. Tilda kääntyi pois mennäkseen, mutta herrasmies seurasi häntä… Mitä lienevät he sitten puhuneetkin tuossa hämärässä, mutta yhdessä he vaan läksivät astumaan Yrjönkatua pitkin.
Tilda toi sinä iltana äidilleen viisi markkaa, sanoen löytäneensä sen. Seuraavana iltana oli Tilda taasen myöhään yöhön poissa. Kotiin vihdoin tultuaan, sanoi hän olleensa erään ystävänsä luona. Kun äiti eräänä päivänä taasen valitti rahapuutetta, antoi Tilda hänelle kymmenen markkaa. Äidin kysyttyä mistä hän sen oli saanut, kielsi hän sitä ilmoittavansa. Sanoi vaan hankkineensa sen äitiänsä varten. Tuohon selitykseen ei kuitenkaan äiti tyytynyt, vaan rupesi ankarasti vaatimaan selitystä.
Sattuipa silloin Jakobson kotia tulemaan. Avonaisesta ikkunasta kuuli hän, mistä sisällä puhuttiin. Hän ymmärsi paremmin kuin äiti, mistä tyttö oli rahat saanut.
Eräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt "erään tuttavansa" luoksi. Isä tuli tavallista varhaimmin kotia. Askeleet kuultuaan olivat lapset ennättäneet piiloon mennä vuoteisiinsa. Kalle, vanhin kotona olevista, ennätti vaan piirongin ja oven väliin.
Raskaasti heittäytyi isä tuolille, ärjyen ruokaa. Vaimo toi mitä tarjottavaa löytyi. Tuossa istui nyt juomari, syötyänsä tyttärensä hankkimaa ruokaa, ääneti pää kätensä nojassa. Hän näkyi odottavan jotain.
Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa Tildan kotiin tullessa. Tyttö otti päältään palttoon, jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle lahjoittaneen, ja aikoi mennä levolle. Silloin tarttui isä häneen kiinni.