"Anna tänne rahat!" karjui hän hirveällä äänellään.
"Mitkä rahat?" kysyi tytär punasena, heittäen vihaisen silmäyksen äitiinsä, joka nurkassa äimistyneenä odotti asian menoa.
"Minä olen sinua tähän asti elättänyt. Nyt kun sinä olet oppinut 'tienaamaan', saat maksaa velkasi!" lausui isä.
Tytär riuhtasi itsensä erilleen.
"Mitä olen minä 'tienannut'!" kiljasi hän.
Nyt tarttui isä halkoon ja kauhea hetki alkoi. Äiti joka tytärtään koetti puolustaa, sai oman osansa. Hiukset hajallaan pääsi vihdoin Tilda, temmattuaan palttoon naulasta, karkuun ja katosi yön pimeyteen. Kalle, joka melun aikana unisena sattui piilostaan näkyviin tulemaan, joutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän, ja hän vaipui pyörryksiin maahan. Nyt riensi isä kiroillen ulos.
Kun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan saanut, huomasi hän vasta kauhukseen isän iskun seuraukset. Kummallisesti nauraen, virkkoi poika: "No, mikä sille isälle lie tullut?"
"Houraileeko hän?" virkkoi äiti itsekseen.
Hän oli oikeassa. Poika houraili ja päiviä, kuukausia, vuosia kului ja poika houraili yhäti. Hän ei ollut menettänyt kokonaan järkeänsä, mutta hän oli tullut tuollaiseksi hassahtavaksi, jommoisena hänet sittemmin Helsinkiläiset oppivat tuntemaan.
Tilda ei palannut enää kotiin. Eräänä iltana tapasi hänet äiti kadulla ja lähestyi häntä puhuttelemaan.