"Mene kurjan miehesi luoksi!" sai hän vastaukseksi. "Minä uhrasin itseni auttaakseni sinua kurjuudessasi, mutta sinä petit minut. Nyt en tahdo enää teistä tietää mitään!"
Tämän sanottuaan meni tyttö matkoihinsa huolimatta äitinsä kyyneleistä. Hän luuli äidin ilmoittaneen julmalle isälle, että hän oli rahaa kotiin tuonut.
Parempi aika näytti kuitenkin koittavan, kun Jakobson, nähtyänsä mitä oli pojalleen tehnyt, rupesi katumaan ja päätti olla vasta viinan tippaa maistamatta.
Äidin ilokyyneleet muuttuivat kuitenkin pian surukyyneliksi, sillä Jakobson, jonka elimet olivat tottuneet alkohoolista ravintonsa saamaan, ei kestänytkään äkkinäistä muutosta, sortui.
Tähänkään ei kovaonnisen vaimon kärsimykset loppuneet. Kuumetauti, jonka kurjuus toi vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat nuoremmat lapset. Hänen miehensä oli nyt siis kuollut, kaksi pienokaista myöskin haudassa, vanhin tytär teillä tietämättömillä ja ainoa jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.
"Jumalani, Jumalani! Mitä olen minä rikkonut, ettäs näin kovasti minua koettelet?" rukoili kovaonninen. Mutta mitä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Sen tuli hän pian huomaamaan. Hän mukaantuikin kärsivällisesti kohtaloonsa… Yhden lapsensa pään saattoi hän kyllä omalla työllään elättää. Hän muutti Roopertin kadun varrelle poikineen, toivoen aina, että kun poika rupeaa miehistymään, paranee hänen päänsäkin. Tietäen että esimerkki vaikuttaa, laittoi hän kotinsa niin puhtaaksi ja sieväksi kuin mahdollista, sillä hyvätapaiseksi, kelpo työmieheksi tahtoi hän poikansa kasvattaa. Naapurit kunnioittivat tuota hyväntahtoista, ahkeraa Lovisa matamia, ja sen hän ansaitsikin. Kaikkia kohtaan oli hän hetas ja ystävällinen. Eihän kukaan heistä ollut hänen mieltään katkeroittanut. Sille, joka oli häneltä entisen onnensa vienyt, oli hän jo aikaa sitten anteeksi antanut. Kaikille onnettomille osoitti hän sääliväisyyttä, auttaen heitä, jos mahdollista, mutta erittäinkin suri hänen sydämmensä kadonnutta tytärtään.
Hänen kotirauhaansa häiritsi kyllä vielä se seikka, että samassa talossa oli tuollainen turmeluksen pesäpaikka, missä yöaikoina aina pahinta melua pidettiin. Kyynelsilmin katseli hän aina ikkunastaan katurakennukseen, jossa tiesi niin monen onnettoman paatumuksen syvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä pois temmata.
Eräänä lauantai iltana tuli hän tavallista myöhemmin kotia. Hän oli juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun hän äkkiä kuuli hirveän melun katurakennuksesta. Melu kasvoi——kuului kirouksia, hätähuutoja——ja ihmisiä alkoi tulla kadulta pihalle, sekä ovesta ulos. Muutamia poliisia tuli kohta myöskin saapuville.
Hän katseli hetkisen.
Kuu loisti kirkkaana taivaalla luoden sinervän valonsa suoraan katurakennuksen rappusille.