Jo talutetaan ulos naisihmistä jolla kasvot, pää aivan verissä. Hän parkuu ja kiroilee kauheasti.
"Mitä kuulenkaan! Tilda, oma armas tyttäreni", huudahti Loviisa, hyökäten ihmisjoukon läpi verisen naisen luo.
"Äiti!" sai tämä lausutuksi ja vaipui äitinsä syliin.
"Hyvät poliisit ja komisaariukset", rukoili onneton äiti. "Jos tyttäreni on mitään pahaa tehnyt, niin tulkaa häntä täältä etsimään, mutta jättäkää hänet nyt minun huostaani. Asun tuossa pienessä rakennuksessa…"
Hämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.
Samassa juoksi Kallekin, joka melusta oli herännyt pihalle.
"Äiti! Kuka sinulle pahaa tekee?" huusi nuorukainen tarttuen voimakkaasti kankeen, joka sattui rappusia vasten seisomaan. Suurella vaivalla sai äiti pojan hillityksi.
"No jääköön hän sitten", lausui vanhempi poliiseista, ja matami talutti tyttärensä kotiinsa.
Ihmisjoukko hajosi vähitellen, ja kauan aikaa loisti vielä himmeä valo
Lovisa matamin matalasta ikkunasta.
* * * * *