Jos nyt tahtoisin lukijoille mieliksi tehdä, niin sanoisin, että Tildasta tuli hyvä ihminen, että hän katui entistä elämäänsä; mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Hän kompastui uudestaan ensimmäiseen kiveen, mikä vastaan sattui—ja katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi…
Kova oli tuo uusi isku hellän äidin sydämmeen, mutta huokauksen se vaan sieltä sai ilmoille. Hän oli jo niin tottunut tuollaisia kestämään, että se ei enää näkyvää merkkiä jättänyt,—ehkä yhden rypyn entisten lisäksi hänen otsalleen,——mutta sitä ei kukaan huomannut. Hän oli muita ihmisiä kohtaan yhtä herttainen kuin ennenkin, sillä hän sanoi sitä Jumalan tahdoksi ja Jumalaa syyttämään ei hän ruvennut. Päinvastoin kiitti hän Häntä siitä vähästä ilosta, mitä hänelle poikansa toi. Kalle oli nyt kasvanut rotevaksi nuorukaiseksi. Ja vaikka äidin toivo pettyikin luullessaan hänen päänsä vielä selviävän, oli hän kuitenkin tyytyväinen nähdessään, kuinka tarkasti Kalle otti vastaan hänen pienimmät neuvonsa ja opetuksensa.
Joka pennin, minkä Kalle sai ansaituksi, toi hän kotiin äidilleen.
"Äitini on minua lapsuudessani hoitanut ja kasvattanut", sanoi hän, "kuinka voisin minä nyt omat ansioni yksin käyttää".
Jos hän näki jonkun palvelijan siivottomana kyökkiä pitävän, torui hän aina häntä säälimättä sanoen: "Tuleppas sinä katsomaan, kuinka puhtaana minun äitini pitää kotiaan. Minä en uskalla edes astua sisäänkään työsaappaat jalassa".
Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi. Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako?—Ei suinkaan! Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll'ei hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan johtanut, olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.
Suuttua taisi hän kyllä, mutta ainoastaan hetkeksi. Jos hänelle joku poika vekkuli pahaa teki, läksi hän sitä jälestä ajamaan, mutta kiinni pojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa jo ehtinyt lauhtua.
Se, joka oli hänen suosioonsa päässyt, hänen kiitollisuutensa ansainnut, saattoi häneen luottaa rajattomasti.
Jos joku hänen ystävälleen pahaa teki, julmistui hän hirveästi. Ei ollut hyvä mennä vähintäkään ilkityötä tekemään sen talon pihalle, jonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä antoi. Hän kokosi vähimmätkin esineet, lastut, nuppineulat, jos hän niitä sattui pihamaalta löytämään ja vei ne isännälle tahi kyökkiin.
Jos ken tahansa lähestyi ystävällisesti häntä puhuttelemaan, muisti hän sen aina, kohteliaasti kohottaen korkeata "knalliaan", jossa hän aina pyhäpäivinä herrasteli. Hänelle antoi, näet, eräs kaupungin etevimmistä lääkäreistä kaikki kuluneet knallinsa. Juhlapukuun kuului vielä kävelykeppi, sekin jonkun lahjoittama, musta takki, joka salongeissa liehuttuaan näin oli hänen kauttaan päässyt esplanaadin yleisön ihailtavaksi, sekä kukka napin lävessä. Mahtavana tepasteli hän sunnuntaisin tässä univormussaan, tuttavasti—niin välistä liiankin tuttavasti tervehtien ja puhutellen vastaantulevia nuoria erittäinkin kauniita naisia.