"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään."
"Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä minulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun… Äijäni vuode on tämän yön tyhjänä; saat maata siinä". Näin jutteli tyttö kaikessa viattomuudessaan.
"Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on hän", ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään päättänyt kunniansa kautta olla "tekemättä mitään pahaa" immelle, joka häneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi hän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.
Pietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen vaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei sitä voi estää alas menemästä.
Myöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari oli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa, painanut hänen päänsä rinnoilleen—syleillyt häntä.——
Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse metsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen hurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.
II.
Kevät on tullut. Kyttä-Kaarle on kuollut. Hän luuli kasvattaneensa Marinsa niin kaukana kaikesta maailman turmeluksesta, että kun hän eräänä iltana, kaupungista palatessaan, tapasi kasvattinsa vaaleana pienoinen lapsi sylissä, sai hän sellaisen iskun sydämmeensä, ett'eivät hänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.
"Kun minä kerran vuoteen omaksi joudun, niin en siitä koskaan enää nouse", oli hän aina sanonut.
Nyt joutui hän vuoteesen, ja hänen sanansa kävivät toteen.