Voi Mariparan tilaa! Tuolla porstuassa venyi penkillä hänen rakkaan kasvattajansa ruumis vaatteen peitossa. Hän oli saanut sen sinne viedyksi ponnistettuaan viimeiset voimansa. Tuskin jaksoi hän vielä lehmän lypsää, ja kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla olkivuoteella uinaili pienoinen hento olento puhtaissa kapaloissa, äitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi onneton äiti, mitä on maailma, nyt käsitti hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen häneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.
"Voi Pietari, Pietari!" huoahti hän itsekseen ottaessaan lapsen syliinsä… Hiljaa huoahti hän, niin hiljaa, että tuskin sen itsekään huomasi, mutta se huokaus tuli syvimmästä sydämmen sopesta, sitä seurasi valtaava kyynelvirta, josta karpaleet valuivat hänen laihoille poskilleen, valkealle rinnalleen ja siitä punaposkisen poika-palleroisen kasvoille. Tyytyväisenä hymyili pienokainen äitinsä sylissä, nuoleksien huuliltaan äitinsä kyyneleitä. Ei hän näkynyt olevan millänsäkään turvattomuudestaan; lapsen salaperäisellä vaistolla katseli hän iloisena valoisata maailmaa, jonka haltiaksi hänet Jumala oli määrännyt, kuten kaikki ihmiset, niin, vielä paljon enemmän.——
Äkkiä hyppäsi Mari seisaalleen, laskettuaan lapsen vuoteelle, ja riensi ulos. Hän kuuli töminää, ikäänkuin joku olisi ratsastanut töllille päin. Totta tosiaan!
Tuolta kiitääkin ratsastaja näkyviin, hän lähestyy.
"Pietari!" huudahti Mari. "Kiitos, Jumalani!"
Pietari herran hämmästys oli suuri, saatuaan kuulla, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää vanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät ajatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa olkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön.
"Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!" huudahti hän useita kertoja. Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä syviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista miettivän eikä siksi häntä häirinnyt.
"Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett'ei minulla ole poikaa!" virkkoi hän viimein. "Onhan tämä minun näköiseni?" kysyi hän äkkiä.
"Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!" vastasi Mari. Hänen kasvojaan kirkasti taasen tuo valo, mikä Pietarin oli ensi hetkellä niin suuresti hurmannut.
"Se on päätetty!" sanoi isä äkkiä, nousten seisaalleen. "Tahdotko lähteä minun kanssani, Mari?" kysyi hän.