Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri joukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja kirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.
Tosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin enään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. —
Eräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan oppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka hän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja siivoja hänen tunnillaan.
JUTTU, JOTA NAISET EIVÄT SAA LUKEA.
Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta konsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti ennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina olevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä olevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, — ja aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin… Mutta sattuipa tapaus, joka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet tilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat estivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä asia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi onnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti matkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti paikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo rautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, — mutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa, jossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran tähden kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.» Veturi vihelsi ja juna läksi.
»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,» tuumaili konsuli. »Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle mitään virkkanut?»
Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta… Jo rupesi häntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan, unohti hän koko asian sillä kertaa.
* * * * *
Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät »maailman pääkaupungissa» ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista. Milloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä, milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä katsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame de P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli koko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan. Konsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa franseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta kodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui konsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan unohtanut ja hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on Ravallaque de Paris. — Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä niin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä pariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi kiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja hämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin hämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka joka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä heitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden, jäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.
»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän välillämme seurustelu mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi päällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.