Näin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa kihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.
Eräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo »konjakkarin,» ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.
»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi tuleva appivaari.
Onni punastui korviinsa asti. »Niin, ettäkö milloin minä suoritan — — No eiköhän tuota — — Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen valmis,» vastasi hän.
»No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista kihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia nuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.»
Ei siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa panoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian pölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän kaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut… Polonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan iloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma siitä, että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten osain kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt siinä työssäkään loppuun.
Mitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. »Jospa isäni edes eläisi!» ajatteli hän. »Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata paremmin kuin kukaan muu.»
Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen isänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään Dionin esimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.
»Hiiteen nyt panoraama!» ajatteli nuorukainen. »Lähden heti kysymään maisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan filosofiiassa, mitä sitten — ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun olen laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil. kand. Kelo alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti hänen ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.»
Pää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.