Mutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on itselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja laaja kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.
»Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,» kertoo hän.
Pää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin mietteisin vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja elämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää ymmärrystä; mutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä rohjennut ruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin utelias vanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä astuvat astronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen taivasta tähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni kylliksi tehnyt kotona tuttavuutta talviöitten taivaan, sekä niityn ystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että botaniikin rauhaan.
Komeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä vaalea mies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita pölyisiä kirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii nuuskia! Olin kerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka suurimman osan täyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin puoliakaan nimilehtiä jaksoin katsoa.
»En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan, minä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.»
Kas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta saanee nähdä ja kokea. — Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja kaikenlaisia… Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin maalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo alastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä, totisilta.
»Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä? Kurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'… Joko taasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten joukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? — Kas vanha, näivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle kansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset töllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. — Ja nyt luisuu latinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta, selitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti häntä kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen mies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.' Samaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko iloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen. Heidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli joukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman Paulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin muistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo yritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian huomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.»
Tämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja tyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää hiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman ulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän olisi ajatellut: »Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella huimaa luonnettasi vastaan!»
Tänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.
Samaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla, mittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat uusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien tovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.