»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.
»Niin minäkö?» vastasi punastuen Onni, »tuskin olen alottanutkaan niitä lukea.»
»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»
»Entäs sitten!» virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista mieltä.
»No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä se tulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi luopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei luokassa vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei rehellinen kilpailu lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi. Joutuisit sinne uusien kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti katsovat, ajatellen: 'Tuo vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.' Opettajan kasvoista saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»
Nuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki voimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.
Kun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota huokasi hän syvään: »Nyt se on tehty!» Hän pääsi kuudennelle luokalle. Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti hänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän nautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista asuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat olivat toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti koulun lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.
Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan tulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan päästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään, niinpä Toivolakin.
Papiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian vaivaloisena, juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis selvillä se, että hän oli luotu filoloogiksi.
Helsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä ylioppilaalla ovat ensimmäisiä.