Hän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän aina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle kohonnut. Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli hänellä samallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä vaihetteli. Olipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi kuutonen oli häntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti. Ruotsinkielestä oli hänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut syynä se, että useimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja hän siten ei voinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta päästäkseen päätti hän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä kuhnaillutkaan päätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin hän alkoi yhä enemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen hankki lainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat opettajat huomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.
Vuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu kahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.
Nyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä olihan yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon koulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys syynä, mutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.
Kotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia kesätyöhönsä, mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon helmassa viettänyt, tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän uskaltanut vielä ottaa näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin kirkkaana mielessä, että oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella ja purjehduksella; sitten vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua uudelta, sitten hän kyllä voisi ryhtyä pontevasti kiini.
Mutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat kirjat koskematta kapsäkissä.
»Ei tämä käy laatuun!» huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan aamukahvia juodessaan. — »Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.»
Hän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo… Katseltuaan hetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.
»No voi minun kanamuistiani!» huudahti hän, rientäen isänsä luo… Tuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen… Isä näytti tyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän tyynesti:
»Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin lue, jollet niin edessäsipähän näet.»
Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä. Mutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä hän raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen vinttikamariin… Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti yritteli Onni lukemaan, yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos tästä jääkin vielä luokalle, mutta yhäti esteet kaikellaiset, erittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät täydellä todella työhön ryhtymästä. Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun päästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.