»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»
»Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,» lausui vakavana poika, liittäen nenän »pienen veikkonsa» litteään naamaan.
»Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?»
»Enhän minä —!»
»Mitä hutiloimista tämä on,» lausui isä ankarasti. — »Mene heti lukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt sanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä keskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä tulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!»
Jo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun. Hänen savitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.
Vaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa luomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen tähden keskoiseksi.
* * * * *
Tosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään osannutkaan useaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään opettajan tarkka silmä huomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut tietämättömyys vaan tarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi luokalle. Mutta yhäti sai hän varoituksia huolimattomuudestaan. Kun hän itkusuin meni holhoojalleen päiväkirjaansa näyttämään ja tämä ankarasti lausui tuttavat, mutta sydäntä viilasevat sanansa: »Joko taas!», yritti hän kyllä tuumailemaan tilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä, mutta kun hän taasen istui luokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset, vanhaa tapaansa seuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui huomaamaan jonkun kyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä lahjoittaman puukon riippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista tunnilla ryhtyä kynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä juuri oli sitä varten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä. Puukko tuli siis salaa esille… Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle matkakumppaniksi… Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota hänen äitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin toverinsa… Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan ja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä tuoda, mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa kotiin itkemään — —
»Rautalammen reitti!» kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.