Yrittipä jo Pietari passaassiinkin menemään, mutta sieltä kömyytti pois kortavoi, ärjyen: »passol tschuhna!» Koettipa hän kyllä selittää, jotta niin ja niin, — ja pisti kortavoille kopekan kouraan, mutta pois työnsi tämä sittenkin.
»Jospa edes kuulisi mitä on asiata, senkin ryökäle!»
Jo rupesi into masentumaan. Tehtiin viimeinen yritys. Lähdettiin tallaamaan pitkin Kostinnoin käytäviä.
»Katsokaa! tuossa on ihan samanlainen!» huusi äkkiä joku joukosta,
»No, niin totta onkin!» lisäsi toinen, »tuolla vaan ei ole sarvia.»
»Mutta muuten ihka samanlainen.»
Riemu oli ääretön, melkein ilokyyneleitä vuodatettiin. Nyt astui Pietari puotiin — tällä kertaa yksin, sillä Turilan Mari oli vähän noin niinkuin — ymmärättehän — tullut liian puheliaalle tuulelle.
»Sano niin, jotta —», yritteli Mari rattailta neuvomaan, mutta Liispetta kuoma tukkesi kämmenellään hänen suunsa, sanoen: »Ole nyt hiljaa kuoma!» Ja Mari vaikeni hetkiseksi. Jo tuli Pietari mahtavana takaisin puotimies mukana. Mentiin niitten rattaitten luo, joihin aarre oli säilytetty. Ennenkuin kukaan siinä hurmauksissaan ennätti mitään sanoa, kohotti puotimies pytyn kantta — ja voi surkeutta suurta! Nuolen nopeudella syöksyy maidon tahraama piru pytystä rattaille, rattailta maahan, maasta seinänvierustalla olevien arkkujen päälle ja siitä katolle — — —. Sen sitä näkivätki. — Kauhistus ääretön. Sillävälin kokoontui joukko kaupunkilaisia ihmettä katsomaan ja näitten nauru karmeli kahta kovemmin onnettomain maalaisten sydämmiä.
»Jo sen perkeleen piru vei!» lausui puotimies hänkin nauraen.
»No, se oli piru kumminkin?» sai Pietari kysytyksi.