»Olihan tuo aika piru, kun noin sukkelasti pakohon liiti, mutta me muuten saamme sellaisia piruju kahdella riunalla 'skolko hoseh'».
»Kahdella riunalla?»
»Onhan noita lento-oravia — — —.»
»Lento oravia, otjoko?» änkytti Pietari.
Suurella vaivalla pääsi poloinen kaupunkilaisten pilkkaa pakoon rattailleen. Ja allapäin pahoilla mielin lähdettiin kotiin junaamaan. Mutta sillä ei siitä päästy. Vielä tänäpäivänä kutsutaan saman paikkakunnan asukkaita »otjon vetäjiksi.»
PAPIROSSI.
Leirimuistelma.
Siitä on jo useita vuosia. Olin silloin vapaaehtoisena venäläisessä tarkka-ampuja pataljoonassa. Joutuuhan sitä ihminen eläissään kaikenlaisiin. Eipä tuo juuri hauskalta tuntunut, muuttaessaan valkean ylioppilaslakin karvaiseen univornmlakkiin, somat Rintalan tekemät ruokkeeni leveisiin ryssäin kansalliskaatioihin, kun vapaasta Apollon pojasta jouduin ryssäin komennettavaksi. Mutta vaihtelevaisuus on hupaista, ajattelin ensi kertaa univormuhousuihin astuessani, enkä siinä pettynytkään, en ainakaan mitä vaihtelevaisuuteen tulee. Olihan se vaihtelevaisuutta, kun kello 4 aamulla sai nousta lämpimältä vuoteeltaan, lämpimältä, jollei yöllä ollut teltan katon läpi satanut. Eikä siellä juuri yhtä hyvää ruokaakaan saanut kuin ylioppilastalon ravintolassa, mutta tyytyyhän tuo mies siihenkin, että tyhjän malkkinsa tyydykkeeksi saa tscherkaskihärän lihaa popsia ja voimakasta soppaa särpiä.
No, niin! Minä olin nyt siis ehta sotamies, olkapäilläni olevista nauhoista saattoi vaan minut eroittaa raa'asta sotamiehestä, sillä eihän siinä leirin pölyssä ja hiessä juuri suomalainen ylioppilas naamastani liene heijastanut. Sotamiehet minua kyllä kohtelivat kuin herraa ainakin, nimittivätpä minua »vashe sijaijelstvoksikin», erittäinkin ne, jotka eivät tietäneet, että olin vaan pelkän »tshuhnan» poika.
Vaikealtahan tuo ensin tuntui, marssia täysissä tamineissa tuntikausia, mutta kun olkapää kerran oli tottunut kivärin painosta puutumaan, kun rintaa ei enää ahdistavan sinellirullan alla pakottanut, kun silmät olivat oppineet autuaitten tavalla vasten aurinkoa katsomaan, niin astuihan sitä aivan koneellisesti, sillä tuskin ihminen missään voi muuttua siihen määrään koneeksi kuin harjoituskentällä, jossa kädet ja jalat tuntuvat enemmän tottelevan komentajan kuin omaa tahtoa. Heinäkuu rupesi jo lähenemään loppuaan. Suureen paratiin tehtiin valmistuksia. Päiväkaudet marssittiin, hikoiltiin. Ja jo tulikin tärkeä päivä. Viileänä heloitti aurinko vasta itäisellä taivaan rajalla ylösnoustessamme, siellä täällä kimalteli vielä hopeainen kastehelmi pölyn alla riutuvaa lehteä elvytellen.