Pian oli pataljoona liikkeessä, ja tuimaa kyytiä astuttiin harjoituskentän perälle, jonne joka taholta joukkoja riensi. Hänen Majestettinsa piti vastaanottoparaatin. Kun monta tuntia oli rivissä seistu, tuli korkea seurue ja parati oli pian ohitse. Joukot komennettiin nyt eri taholle ja pieni »leikkisota» seurasi. Tätä kesti taasen useita tunteja ja koko ajan saimme me yhtä mittaa olla liikkeessä. Kello kuudesta kymmeneen olimme saaneet melkein liikkumatta paikallamme seista, kello kymmenestä kahteen marssia, ja usein juoksujalassa. Olimme rientäneet yli soitten, niittyjen, tunkeutuneet läpi nuoren tiheän kuusikon yhä vihollista kohtaamatta, mutta kun se vihdoin tuli näkyviin ja meidät komennettiin maahan pitkällemme ampumaan, tuli tieto, että taistelu jo oli päättynyt.
Nyt ei ollut muuta jälellä kuin lähteä kotiin marssimaan. Matka ei ollut pitkä, mutta aivan tarpeeksi niin väsyneille kuin meille, olihan vaan noin puolentoista peninkulmaa. Laulajat komennettiin pataljoonan etunenään ja niin sitä lähdettiin. Laulu, sellaista ryssäin kiruntaa kuin se olikin, antoi kuitenkin reippaalla tahdillaan hiukan vireyttä jalkoihin, mutta siitä ei kauaksi ollut, pianhan ne uupuivat laulajatkin. Astua nahjustettiin siinä nyt sitä. Minä kuletin jalkoja perässäni, kuten muutkin. Sairasvaunut on kyllä tällaisissa tapauksissa venäläisen vapaehtoisen pelastus, mutta minun kunniantuntoni ei sitä sallinut. »Kestänhän tässä minä jos muutkin», arvelin, ja painaen lakin takaraivolleni astuin eteenpäin. Kulettiin suomalaisen kylän lävitse. Erään talon avonaisesta ikkunasta pyysin vettä kuivan kulkkuni kostukkeeks. Nuori emäntä ottaa kiireimmiten vettä kauhaan, rientää ikkunan luo, minä ojennan jo käteni, mutta samassa kapteeni ärjäsee: »Ei saa erota rivistä!» Ei auttanut muu kuin jättää suloinen vesi ja rientää sukkelaan paikalleni. Kun sieltä taakseni vielä vilkasin, sain harmikseni nähdä, kuinka emäntä tuon kalliin jumalanlahjan maahan heitti.
Tilani oli todella kauhea. Olin ennen huomannut, että pitkät taipaleet usein astuu huomaamattaan, kun kiinnittää ajatuksensa johonkin hupaiseen aineesen. Yritin siis jotakin ajattelemaan. — Mutta mitä? — Siihen loppui yritykseni. Olin niin ankarassa ruumiillisessa työssä, että kaikki sielun työ oli kerrassaan mahdotonta. En kyennyt edes oikein ajattelemaan sillä hetkellä, kuinka vaikea tilani todella oli.
Nyt avautui eteemme ääretön harjoituskenttä, jonka toisesta reunasta valkoiset telttarivit pilkottivat. Hiki virtasi joka paikasta. Kasvoille ja käsille oli se pölyn kanssa muodostanut lisäkerroksen, josta turhaan yritin päästä pyyhkimällä sitä läpimärällä nenäliinallani. Mieleeni yritti nyt nousta ajatus: »Mitä varten tämä ihmisrääkkäys?» mutta siihen hikeen ja pölyyn sekin takertui.
»Jospa nyt edes olisi yksi papirossi!» tulin äkkiä ajatelleeksi, mutta ei sitäkään lohdutusta. Olin siinä kiireessä aamulla unohtanut nekin. Kysyin vääpeliltä, mutta eihän silläkään tolvanalla niitä ollut. Minun omianihan se oli tottunut polttamaan. Minulla oli, näet, tapana tarjoamalla hänelle hopeaisesta kotelosta silloin tällöin kokonaisen papirossin, osoittaa, että muka pidin häntä muita parempana.
Kuinka siinä ajatuksissani kuitenkin lienen pistänyt käteni vasempaan housuntaskuuni, ja taivahan taatto, — siellä on jokin esine. Tempaan sen kiireesti ulos. Papirossi! Ihan ehta Laferme papirossi! No voi sinä turkin pippuri! Minkä ihmeen kautta olet sinä sinne joutunut? Etkä ole taittunutkaan, vähän kyllä vääristynyt, mutta et vaan taittunut. Noin vaan vedän sinut kahden sormeni välistä ja nyt olet ihan yhtä suora ja komea kuin vasta makasiinista ostettu. En voinut olla vilkaisematta oikeanpuoliseen naapuriini, aliupseeriin. Hän rykäsi merkiksi, että hän otti osaa ilooni. Mutta vasemmanpuoliselle vieruskumppanillenikos kiire tuli. Hän oli minun opettajani, batjkani, kuten sitä venäjäksi nimitetään. Ei ollut siinä aikaa kuhnailemaan. Pian raapasi hän tulta, piti tikkua kourassaan, kunnes rikki oli palanut, ja ojensi sitte kouransa suuni eteen. Minä imasin, ja voi sitä ihanata makua. Tuntui niinkuin en eläissäni olisi saanut tuota suloista nautintoa. Eikä siinä hevillä savua hennonnut suustaan päästää. Ensin veti sen suuhun, josta se ulkotietä pääsi sieramiin. Kun se sitä tietä oli käynyt keuhkoja kutkuttelemassa, pääsi se vasta suun ja nenän kautta yht'aikaa ulos. Mutta siihen ei sen tehtävä päättynyt. Tyytyväisinä vetivät sitä takanani olevat kaksi miestä suun ja nenän kautta rintoihinsa, jäi siitä vielä niitten jälkeisillekin, ja vielä takarivissäkin olevat saivat savunsekaista pölyä hengittää.
Mutta ei mitään hyvää ijankaiken. Kallis papirossi rupesi kulumaan. Käännellessäni sitä näpissäni, huomasin kuinka batjkani katkerin mielin katseli hienon paperin käpristelemistä, ja luulempa hänen päästäneen pari huokausta nähdessään kuinka kallis tupakka sinisenä savuna haihtui ilmaan.
»Antakaahan viimeinen pätkä sitte minulle», kysyi hän äkkiä rukoilevasti.
Vihaisesti mulautti aliupseeri hänelle silmiään. Tämä oli, näet, varma siitä, että hän sen saa. Ahnain silmin oli vääpelikin katsellut aarrettani. Ei hänkään tuota viimeistä pätkää olisi pois heittänyt, mutta hänenhän ei sopinut alistua siten alhaisen sotamiehen vertaiseksi.
Papirossi alkoi lähetä loppuaan ja minä olin juuri aikeissa antaa sen batjkalle, josta todella pidin hyvin paljon. Mutta äkkiä kuuluu toisesta rivistä nimeni, kuten se venäjäksi sanotaan, ja sitten suomeksi: »Olkaa niin hyvä, antakaa se loppu minulle!» En ollut tähän asti tiennyt laisinkaan, että aivan lähelläni oli suomalainen. Tuo ei ollut varmaankaan rohennut tunnustaa olevansa tschuhna. Nyt oli kuitenkin niin tärkeä hetki, että pelko katosi. Mutta kylläpä hän saikin ryssiltä koko kasan haukkumasanoja mokoman röyhkeyden rangaistukseksi.