»On tässä parempiakin, kuin sinä», sanoi aliupseeri. Minun korvissani soivat nuo rakkaalla äidinkielellä lausutut yksinkertaiset sanat niin ihanilta, johtui mieleeni, että olin suomalainen ylioppilas. Tuntui oikein hyvältä. En kuitenkaan ensi alussa oikein tiennyt, pitikö minun nyt loukata kelpo batjkaani, vai antaa aarre hänelle. Ryssäin röyhkeys poisti kuitenkin epäilyksen. Ojensin papirossin suomalaiselle.
Heti vaikenivat ryssät ja mahtavana huudahti voittaja: »Katsokaapas tshuhnaa!»
ENSI KERTA NAAMIJAISISSA.
Minä kävelin jo siihen aikaan keppi kädessä ja jos olisin kehdannut, olisin mustat hansikkaatkin käteeni vetänyt. Vaikka itse olin vakuutettu siitä, että olin likinäköinen, ja vaikka lääkärikin silmiäni tutkittuaan oli samaa vakuuttanut, niin en kuitenkaan vielä saanut lasisilmiä itselleni ostetuksi. »Pince-nez'»tä kyllä välistä yrittelin pitämään, erittäinkin silloin, kun ei mitään tarkemmin nähtävää ollut. Kyllä minä pidin itseäni yhtä pulskana ylioppilaana kuin kukaan muukaan, ja olinhan kerran kuullut sanottavan, että minulla muka oli kauniit silmät, puhumattakaan tukastani, jota Weckströmin saksimiehet aivan ihailivat. Sanoivat, että siitä voisi vaikka peruukin tehdä.
Muuten pidin itseäni jo täydellisesti kypsyneenä »kavaljeerina:», mutta yhtä puuttui toki vielä. Minä en osannut eroittaa franseesin »tuureja» toisistaan. Siis heti ensi syksynä Fraasan tanssikouluun. Minusta tuli oikea mestari. Olisin osannut tuurit vaikka takaperin. Ja mitä lisätuuria siellä opin, ranskalaisine komentosanoineen. »Grand ronde» ja muut ne osasin kuin aapiskirjan. Nyt olin siis täydellinen kavaljeeri. Aloinkin oikein innolla »kurttiseerata» tyttöjä luistinradalla, iltahuveissa, esplanaadilla — aina missä sattui.
Mutta pian rupesin tuohon pelkkään kurttiisiinkin kyllästymään. Ja tuntui niinkuin ne rahat, joita noihin kulutin, olisivat menneet aivan suotta, ihan kuin kaivoon. Silmäni tavoittelivat jotain, sydämmeni etsi jotain… Se tunne oli niin suloinen, niin taivaallinen, mutta samassa niin salaperäinen, selittämätön… Oh! — Tuli kevätlukukausi. Yksi vaan sama tunne, sama ikävä! Matin-päivä lähestyi — silloin pääsisin ensimmäiseen maskeraadiin. Voi sitä onnea! Minä pääsisin naamiohuveihin, minä, joka olin saanut puolitoista tuntia arestia siitä, että menin ilman koulun rehtorin lupaa »Don Juan'ia» katsomaan. Niin, mutta olinhan nyt ylioppilas!
Mutta puku oli hankittava… Kas siinäkös huolta… Ostaa? Liian kallis! Lainata? — Mistä? Olin jo joutua epätoivoon… Silloin pelasti minut pulasta sukkela tuuma… Olihan meillä ompelumasina, jonka salaisuudet minäkin tunsin. »Minä ompelen itse puvun itselleni.» Niin tuumailin ja päätin ryhtyä toimeen. Löysin erään vanhan punaisen- ja keltaisen-kirjavan sohva-vaatteen, jonka huomasin nurin käännettynä kelpaavan mainiosti joksikin velikullan puvuksi. Eräänä iltana ei ollut ketään kotona. Minä ompelumasinan ääreen. Ja ennenkuin kukaan aavistikaan, oli puku valmis: leveät turkkilaiset housut, takki omaa kompositioonia kaikenlaisten kommusvenkkien kanssa, päähineeksi pitkä sarvekas myssy, punainen vyö, samallainen kulmikas kaulus. Kun vielä kumpaankin sarveen ja kauluksen jokaiseen helttuun olin pienen kellon liittänyt, oli suureksi ilokseni ja ihmeekseni oivallinen maskeraadipuku valmis. Kun Matin-päivänä olin lisäksi valkeat nais-sukat ja kirjavat tohvelit ostanut, saatoin rauhallisena odottaa illan tuloa.
Kello on jo puoli kahdeksan, mutta minäpä en vielä olekkaan täysissä tamineissa. Oivallinen pukuni vaati minkä missäkin vielä korjausta. Kun viimeinkin olin kiireestä kantapäähän puettu, otin kitarin selkääni, sovitin viulun vasemmalta olkapäältä riippumaan, pistin käsipelin oikeaan käteeni ja nahkapussiin muutamia pienempiä »instrumentteja.» Näin saavuin kello kahdeksan ajoissa ylioppilastaloon. Voi sitä kirjavaa joukkoa, voi sitä häärinää! Olipa siinä sen seitsemän velikultaa, oli siinä kaunotarta, munkkia, niin, kuka ne kaikki muistaakaan enää, erittäinkin kun minulla ei ollut kauan aikaa niitä katselemaan.
Kun näet jonkun aikaa olin siinä hämmästyneenä katsellut lukemattomia ihania sulottaria, keksahti kylkeeni yksi niistä — oikea keijukainen. Jo ensi silmäyksessä huomasin minä hänen solakan vartalonsa, sievän balettipukunsa, nätit jalkansa… Ei! Minä en voi sanoilla selittää sitä ihanata olentoa, jonka sain viereeni. Hän tarttui oikeaan käteeni, kysyen: »ketä sinä etsit…»
Voi peijakas tuota heleätä ääntä! Ketä sinä etsit, kysyi hän….
Sinuttelemaan rupesi heti… No sit' oli likkaa!