»Enhän minä tässä ketäkään» — yritin vastaamaan, kun tuo jo pujahti käteni ja rintani väliin, sanoen, että mennäänhän nyt tanssimaan. Hänen ei tarvinnut toista kertaa pyytää. Jo olivat jalkani liikkeellä, ja minä tanssijapyörteessä, suloinen olento rinnallani. Oi, se oli taivaallinen hetki. Tuntui niinkuin, niinkuin, kuinka sanoisinkaan, niinkuin olisin lämpimään vesiammeesen joutunut, jota ihanat, hyvänhajuiset kasvit ympäröivät ja josta enkelien tanssia sain ihailla taivaallisen musiikin soidessa… Ne hetket eivät koskaan palaja… Ei!
Kun viimein hurmautuneena vein käsissäni keijukaisen viereisessä huoneessa olevalle pehmeälle sohvalle, kuulin tämän pyörryksissä oihkaen pyytävän: »jotakin juodakseni.»
Minä kiiruhdin puhvettiin. »Kaksi lasia samppanjaa!» huusin aivan kuin ei muita ostajia olisi ollut laisinkaan.
Kiusallisen odotuksen jälkeen sain vihdoin mitä olin pyytänyt. Nyt harppasin pitkine koipineni yli tanssikentän suoraan keijukaisen luoksi.
Hän oli jo vironnut. Nyt juotiin samppanjaa ja ruvettiin paahkuroimaan kaikellaista, — mitä sylki suuhun toi. Sana sanalta, hetki hetkeltä ihastuin häneen yhä enemmän. Minä pyysin häntä kahteen ensimmäiseen franseesiin ja hän suostui jalomielisesti pyyntööni. Sitä onnea ei minulle ole koskaan sen koommin suotu.
Juuri kun me siinä pakinoimme, lähestyy meitä eräs lihavanläntä herrasmies omassa naamarissaan. Hän — sivistymätön — sinutteli enkeliäni. Minä olin koko ajan mitä suurimmalla huolella sanonut: »tahtooko neiti» tahi »onko neiti niin hyvä», kuten hienolla tavalla on puhuteltava. Niinhän meitä koulussa oli opettajiakin opetettu puhuttelemaan. »Onko opettaja opettaja X:ltä saanut opettajan kepin» oli siellä käsketty sanomaan. Vaikka ensin rupesi sydäntäni karmelemaan, kun näin enkelini hyvinkin herttaisella äänellä puhuttelevan tuota, lohdutin sitten kuitenkin itseäni sillä, että eihän hän, niin hieno ja sivistynyt, mokomasta poroporvarista toki huolisi.
Heidän siinä jutellessaan päätin käyttää tilaisuutta… Rahani olivat, näet, vähissä. Täytyi lähteä »vippaamaan.» Mutta turhaan etsin tuttavaa sellaisesta ihmispyörteestä…
Harmissani menin puhvettiin ja join pullon olutta… Rahaa jäi kaksi markkaa taskuun. Istuin siinä sitten miettien nykyistä tilaani. — Toisella puolen ihana olento, — toisella rahapula. Toiselta puolen tulvivat mieleeni ihannemaailman ihanimmat aatteet; teki mieleni ruveta runoilemaan. Toiselta taas huusi kukkaroni: — »rahaa.» Oo, tätä kurjaa maailmaa. Aatteiden täytyy väistyä tuon inhoittavimman aineen, kullan edestä. Ja kuitenkin, mitä on raha? Onko se mikään ihmiskäden kalliin tuote, jotta sen edestä kaiken maallisen kumartaa täytyy!
Franseesin alkusoitto herätti minut unelmistani. Pian löysin armahani, pian seistiin premier'illä, — minä komensin… Nyt kai arvoni kohoaa hänen silmissään, ajattelin tyytyväisenä… Hän kehoitti minua sinuttelemaan itseänsä ja minä suostuin riemulla siihen ehdotukseen.
Tanssin loputtua väheni kukkaroni vielä puolellatoista markalla. Mutta vähät siitä! Olinhan saavuttamaisillani taivaasta lähetetyn olennon. Minä ilmoitin hänelle kuka olin ja kerroin kaikki mitä itsestäni tiesin, — koko entisyyteni… Tuntui niin suloiselta puhua hänelle itsestäni.