Ennenkuin toinen franseesi alkoi, olin jo ehtinyt näyttää naamanikin hänelle — silmät hän tosin jo oli nähnyt naamarin lävitsekin. Nyt siis tanssimme rakastajien franseesia. Minä huomautin siitä enkelillenikin. Hän nauroi, en ymmärtänyt oikein miksi, mutta nauroi hän vaan.
Yrittelemällä yritin saada häntäkin puhumaan edes vähän itsestään, mutta siihen oli häntä mahdoton taivuttaa… Hän pysyi yhäti yhtä salaperäisenä kuin ennenkin… Minä kyllä luulin aavistavan hänen kasvojensa ihanuuden: mustat, tuliset silmät, kaunis pieni suu, sorea nenä, tuuhea kihara tukka — voi, minä näin tuon olennon jo selvemmin edessäni kuin sen mustanaamaisen keijukaisen, jonka kanssa tanssin.
Tanssi loppui… Minä yritin viedä hänet taasen puhvettiin. Olihan limonaadipullon hinta taskussa vielä, mutta ajatelkaas kuinka jalomielinen hän oli: »No, ei joka kerta tarvitse tarjota», sanoi hän suloisella äänellään. »Sinulta kuluu liian paljon rahaa.» Tuota puuttui enää. »Hänkö, maskeerattu nainen, pitää huolta minun kukkarostani! Se todistaa harvinaista hyvyyttä.»
Näin ajattelin ja päätin ryhtyä loppukohtaukseen. Minä tunnustin suoraan ja peittelemättä, että häntä rakastin, että olin valmis henkeni antamaan hänen edestään. Olkoon hän kuka hyvänsä.
Ja mitä vastasi hän? Enemmän kuin mitä olin odottanut. »Jos olette samaa mieltä silloin, kun otan naamarini pois ja nimeni ilmaisen — niin…» »Niin?» kysyin hengitystäni pidättäen. »Niin, saatte vastauksen, joka on teille mieleen», sanoi hän.
Samassa tuli taas tuo lihavanläntä herra. Minä poistuin. Menin takimmaisen puhvettihuoneen syrjäisimpään sopukkaan, saadakseni oikein kylmäverisesti arvostella, mitä olin tehnyt. Minä olin tunnustanut rakkauteni, siis kosinut. — Se ei ollut mikään pieni asia, sen ymmärsin. Pian vaivuin suloisiin unelmiin. Ajattelin, että jos tässä rupeaisikin papiksi, niin pääsisihän pikemmin naimisiin hänen kanssaan. Sitten tuumailin valmiiksi, millainen koti meillä olisi, kuinka hauska ja onnellinen, kuinka monta lasta — niin sitäkin ajattelin, mutta en rohjennut niin tärkeästä asiasta yksin päättää. Kaikki ajattelin valmiiksi, muuta ei enää puuttunut kuin hänen vastauksensa.
Olin näissä ajatuksissani istunut kauan aikaa, ehkäpä lienen sillä välin torkahtanutkin, kun huomasin sen ajan jo aikaa sitten tulleen, jolloin naiset ottavat naamarinsa pois, — kauniimmat ensin, rumimmat viimeiseksi.
Riensin nyt sykkivin sydämmin saliin. Harvalla oli enää naamari kasvoilla. Minä katselin ympärilleni, silmäni etsivät häntä… Kas tuolla hän on ovenpielessä! — »Mitä? Naamari kasvoilla vielä!… Mitä tuo merkitsee? Nyt ymmärrän… Hän ei tahdo ylvästellä kauneudellaan. — Niin, siinä selitys.» — Hänen arvonsa kohosi yhä silmissäni. — Siis vielä odotus tarpeen. Mutta se ei enää kauan kestänytkään. — Hän otti jo naamarinsa pois… Päätäni pyörrytti… Se tärkeä hetki lähestyi. Minä astuin suoraa päätä salin poikki hänen eteensä — katsahdin häneen, — kylmä väristys kävi läpi selkärankani.
»Te lupasitte antaa henkenne edestäni», sanoi hän. Hän teititteli nyt. »Mutta minä vapautan teidät siitä tarpeettomasta uhrauksesta, sillä» — tuo lihavanläntä herra lähestyi — »tässä on mieheni!»
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä heräsin vasta pienemmässä puhvettihuoneessa. Istuin yksin pehmeällä sohvalla, edessäni — pullo samppanjaa. Kyyppäri seisoi vieressäni ja ravisti olkapäätäni vaatien rahoja…