Audotja. (Katselee pöydän ääressä istuvia). Voi, te onnelliset, jotka saatte kotikaton alla nuoruutenne päivät viettää! Minulle ei sallittu sitä onnea. (Nousee kiukaalle).
Andrei. Minä näen sinussa yhden tuollaisen onnenhylkäämän, jollaisia niin paljon maailmassa löytyy. Rupean osaa ottamaan kohtaloosi. Lienetkö paennut orja vai vapauden kirjalla varustettu maankiertäjä; minä pyydän sinua kertomaan tarkemmin meille elämänvaiheesi.
Audotja. Pitkäksi kävisi minun kertoa, kuinka minä kukoistavimmalla ijällä näiltä seuduin jouduin kauas Etelä-Venäjälle, kuinka siellä neljätoista pitkää kamalaa vuotta tein työtä julman herran hovissa, ja kuinka sitten viime kesänä jouduin Pietariin. Herrani kuoli, ja isännäkseni tuli hänen nuorin tyttärensä. Kun tämä sai kuulla, että oli päätetty päästää kaikkialla orjat vapaiksi, vapautti hän minut jo ennen manifestin julistusta, ja niin olen nyt kulettanut luuni tänne.
Matti. Onko orjuuden lakkautus jo päätetty?
Audotja. Niinkuin sanoin. Ettekö te sitä vielä tiedä?
(Yleinen riemu).
Andrei. Ei siitä täällä vielä mitään tiedetä.
Juhana. Kyllä olen kuullut isäni siitä puhuvan, mutta ei hänkään luullut sen niin pian käyvän.
Matti. Vai päätetty! Voi kumminkin sitä riemun päivää, jolloin vapaiksi herran vallan alta pääsemme!
Andrei. Silloin ei herra saisi meiltä veroa kiskoa eikä päivätöitä vaatia.