Anni. (Istuu pöydän ääressä, pää käden nojassa). Hän ei anna rauhaa minulle hetkeksikään enää. Mitä pitää minun tekemän? Hän on kyllä sukuaan venäläinen, mutta enhän voi kieltää, kun hän minua vaimokseen pyytää. Se on tosin vasten kaikkia kansan tapoja. Sillä ei koskaan ole kuultu suomalaisen äyrämöistytön ja venäläisen pojan suostuvan keskenään avioliitosta. Mutta tiedänhän, että joll'ei hän minua saa, on hän valmis vaikka surmaamaan itsensä.—Ja isäni, hän ei siihen milloinkaan suostu! Mitä, mitä pitää minun tehdä, kun hän minua rakastaa, ja minä kaikesta sydämestäni lemmin häntä?—Oi, mitä voin minä? Rakastaa vaan, mutta en muuta mitään. Onko onnettomampaa ihmistä koko maailmassa? (Laulaa).
Oi, sinä maailman mahtava luoja,
Onnen ja riemujen laupias tuoja,
Eikö sun voimasi keinoja sois,
Jotka mun rintahan' lohtua lois!
Luoksesi käännyn ma, onneton impi,
Ollos sä mulle jo armollisempi!
Oi, jos sun miel' alas heltyä vois,
Kylläpä toivoni täyttyvä ois!
(Menee istumaan ja itkee).
2:NEN KOHTAUS.
*Anni, Andrei.*
Andrei. (Tulee). Anni! Miksi itket sinä, miksi antaut epätoivoon? Luuletko asian siten paranevan? Ei suinkaan? Koettaa meidän pitää. Minä tiedän, mikä meidät uhkaa eroittaa, mutta me voimme senkin esteen poistaa, jos molemmat tahdomme. Sano, Anni, suostutko minuun, jos isäsi siihen suostuu; sano suoraan! Jos sinä kerrankin suoraan puhut, voin minä päästää sinut tästä tukalasta tilasta, sekä päästä siitä itse. Annatko minun puhua asiasta isällesi?
Anni. Isäni ei suostu siihen ikinä.
Andrei. Mutta jos hän suostuu, suostutko sinä?
Anni. Luulen, että sen jo arvaat. (Laulaa).
Eipä minun tahton' vain
Onnea voi tuoda,
Eikä ole vallassain
Onneamme luoda.