VI.
Basilius Suuri.
— — pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä, hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.
Synnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana. Kauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden tieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään tunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin vartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen kanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain välkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä, miten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen sydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta — eikä aikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa: vakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran voimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden ainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja uskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän lukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni. Todistuksena on muiden kera kirkkoisä Basilius suuri.
Hän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän jo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin isän-äitinsä Makrina, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon kauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi monta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa sai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa lukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen askeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin, missä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen sydämmensä lujilla siteillä Gregorius Nazianzilaiseen, jonka kanssa hän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan muuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä eripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät, vainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan, puolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu Herrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata. Karttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he ahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän ohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius vertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen hedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän tiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken tietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin kului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet yhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät toimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. "Emme tunteneet kuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon. Teateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden vaeltaa" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia aikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun ohessa: "En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme. Sama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia saavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli jalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava paraimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa, sillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi sielu kahdessa ruumiissa. — Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus ei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli palaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se sammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen elinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen rakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja mitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää se ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa". Kuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä, on meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen lahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.
Päätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle tarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei antaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen kunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua kulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden kirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät mietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista imenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo aikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden hän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa, vaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin uljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen, hiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen rinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!
Tällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta. Kotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa kuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan Vähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan, saadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen elämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme pitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena, mutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten uhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen heitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet muistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty, minkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan sydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat hänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle hetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi hän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin kirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei suinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa. Täten kehittyi hän tuoksi "suureksi" Basiliukseksi, jonka nimi on kirkkohistorian jaloimpia.
Ariukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia kristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden siemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen jo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa valtaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään sydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan vuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa askeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä sorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa koulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!
Caesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet presbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean tunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi hän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä ja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta, jonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta miten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan Herran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei milloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.
V. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa. Asemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen, jonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja katkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan laimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin käsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine mielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei uupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä, Urhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan voimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja v. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti Modestus piispaa varoittamaan. "Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?" kysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden menettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä lakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: "miten voitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole? Maanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan: maa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen tunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema? Sehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa vaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan en ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti". Kummastellen lausui Modestus: "niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut", vaan Basilius lisäten vastasi: "sitten et milloinkaan ole piispaa puhutellut". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa taivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös niin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius jäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä yksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät suojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!