Oppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein hurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on kansainvaellus, tuo suuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan historiasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman Rooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä perustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä vieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle, vetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä kristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348 vihittiin Ulfilas heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän maan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin. — Hunnilaisten ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan rantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran eteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien heitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta Rooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen vaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia. Valens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui epätoivoon: "Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme voittaa" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle Adrianopolin verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen majaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai surmansa liekeissä.

Vaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari Teodosius Suuri hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta. Nicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan saanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen palvelijan luoksensa. — Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret tulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka hän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se säilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä turvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta pysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt, todistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä. Basilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli vaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin urhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen kauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti. — Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut. Niitä on säilynyt 428.

VII.

Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381);
Gregorius Nyssalainen.

Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja
sydämestä vaeltavat sinun jälkees.

Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja
opettajat monella siunauksella kaunistetaan.

He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea
Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.

Samoinkuin Basilius kehittyi Gregorius Nazianzilainenkin koetusten kuumassa pätsissä. — Onnellisesti kuluivat hänen elämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana. Etenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä Nonnan neuvot ja opetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki elähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle hyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen turmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten ennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista tiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius siellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän paraiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä usein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361 vihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna. Jonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä Caesarius sekä sisarensa Gorgonia. Molemmat olivat antaneet sydämmensä Herralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut ijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti kokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera oli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä onnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita y.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä alistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: "ei yksikään joka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla kurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki, mutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen rangaistuksesta".

Jonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan niin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta näytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki: hänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan. Ulkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden puolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo Basiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää viihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon. Millainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat eräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät sanat: "Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa ovat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni. 'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa valittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle. Huolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle karttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu kelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet julkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa valaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain yksi pelastus näistä onnettomuuksista — kuolema! Ijankaikkisuuttakin kammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin".

Kristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin kokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet peittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa sydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta Jumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän koettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva julkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta. Kummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta miehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa, vaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen väkevyys.