Teodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo uudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat anastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen puolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja puuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan sorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi elonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti päätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen. Yksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin oloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen maailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni kirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen "ylösnousemisen kirkoksi", luultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi kuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti sanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät miten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta hän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän ensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa, mutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan kaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä oikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan Hengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin asukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni, hänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet jälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä karkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää kuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja sukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti höystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja sai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla, sillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi uskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä saarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan odottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti kesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset olot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.
Jouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta huomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista kirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä uskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen voivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat Ariukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut esiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli luottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti Gregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten yhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan näköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta väsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen rinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa? Vai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset tuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden voitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa herättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut ajatella — mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton olevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa tälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän kristillisyyden voima ja ydin. — Kun saavuttiin kirkkoon, lausui keisari Gregoriukselle: "ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei minun, vaan Jumalan kädestä." Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan tässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut maallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä: koko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä rauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo, jolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut altis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen isänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän äsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa. Ken mielii häntä siitä tuomiten moittia?
Ratkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen. Se pidettiin Konstantinopolissa v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että Anomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan Kristuksen jumaluudesta, — Näiden kokousten päätökset ovat n.s. Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen sisällyksenä.
Yhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi Pyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä olivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen edellisenä vuonna lausumat sanat: "muutamat pitävät P. Henkeä vain jumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät Hänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä heidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua kohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen". Tuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan Macedoniuksen, joka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati kokous sen päätöksen, että "Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on palveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika". Tähän tapaan oli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius suuri ja Gregorius Nazianzilainen.
Paljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet kolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui, ennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja sen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen kirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa Laodicean piispan Apollinariksen (k. 390) Kristuksen persoonaa koskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon oppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean tunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin Kristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon esittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa supistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä inhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä jumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen hengen aseman, hän onpi — niin väitti Apollinaris — pakotettu olettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri osia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa yhteen.
Tämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää Kristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan mitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli käsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä tekemään — siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen selvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.
Kunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan palveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden kehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan Konstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen suostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä synkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen piispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus ja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. "Vaikka olen syytön teidän eripuraisuuteenne" lausui hän kaupungin asukkaille "tahdon uhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi". Jättäen hyvästi seurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia oli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt, nuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa suuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt noita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin monesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan valitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki muuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen, tuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin ennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä, siellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät hitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se saapui v. 390.
Neljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli Gregorius Nyssalainen, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia hänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin. Vuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa. Konstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti hänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan seurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi auttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon se pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius Nyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen kysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä. Suuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan usein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on tässä kohden aikansa lapsi.
Basilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään Kappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä "suuret kappadocialaiset kirkkoisät", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.