Milanon piispa Ambrosius.
— seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden
rintaraudalla puetut,
Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia.
Ef. 6: 14-15.
Itämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen päätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti tuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi kristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen vaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen kirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden voitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän riidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä länsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo "suuret kappadocialaiset isät" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat tätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä puhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on Milanon piispa Ambrosius.
Surkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien isänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen sukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus lannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja barbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies semmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään gallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan äitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui hän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs luonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen pitkää uskottiin Ligurian ja Aemilian maaherrakunnat hänen hoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla, vakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen. V. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset, jotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada puolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa; kilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset äänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara meteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa asettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen huutavan: "Ambrosius piispa". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena ja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö, syntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä siis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana paimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä tavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut vaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen vihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää myöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34 vuoden ikäinen.
Vähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat Gratianus ja Valentinianus II länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui Milanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä Justina ohjasi hallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan uskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin läheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta lapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen syvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka tapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli hän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut horjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle. Jyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen: "mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat keisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen on pappien pyhä velvollisuus". Justinan täytyi peräytyä, mutta v. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius toimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa oli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna lähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen ei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset olivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät, vapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa hämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä ja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä verrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta yhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet kaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin ne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet avattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton oli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten voittosalle riemulle.
Muutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus II (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle Maximus olivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä Arbogastin toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään Eugeniuksen, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius, joka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti edellisen sotajoukot Aqvilejan tappelussa. Täten joutui koko Rooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin. Jo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius Suuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä kirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla oli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset uskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä kielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin. Näin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman jumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin pois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään Jumalaan. Kun Rooman praefekti Symmachus valittaen rukoili hallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet Hannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet valtakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin kysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: "Rooman suuruus on meillekin ihastuksena — mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta".
Moni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä hävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen uskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen hyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan. Kernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi uskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään kunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen sydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen ystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka seuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla kuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.
Tessalonikan asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan (390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista huolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret näyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle, karkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön päälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin koston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta, kirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta, mutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään kaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä tehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun keisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut todellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman päivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta urhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: "keisarillinen valtasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko hurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä kokoa rikosta rikoksen päälle!" Sortunein sydämmin poistui Teodosius. Kahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä horjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan syntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli todellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon, heittäysi polvillensa ja huokasi: "minun sieluni makaa tomussa, armahda minua, Herra, sanasi jälkeen!"
Tätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea ajatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä alituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan turmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan kylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat käyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan, niin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten Vapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen ruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan. Konstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää tämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana selvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia syntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet ijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta, joka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty, lohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän elämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen! Kuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin muinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon äänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.