V. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin, ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi ruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä jalompaan piispaan.
Ei kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin, tunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän hartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin perehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän Clemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia. Piispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle; suuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa esiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa, muinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä oikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat haikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan puoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. "Huono se poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa nojaan" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti hän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa germanialaisiin kansanheimoihin.
Vaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli horjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon oppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa epäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta, kuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja roomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet, Ambrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa "Velvollisuuksista", jonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta, etevin. — Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin lohdulliset sanat: "en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen Jumala".
IX.
Kirkon ensimmäinen verituomio.
Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.
Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta. Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt, joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta, vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen. — Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen Audius tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin, miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti vainottuina pakenivat Audiukselaiset erämaihin ja synkkiin metsiin, missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti armenialainen piispa Eustathius. Hänkin perusti erikoisseuran, jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin; avioliittoakin pitivät he syntinä.
Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta, vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa, että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?
Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa, mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi, mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen Priskillus neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.
Hyvän alkuolennon rinnalla — niin hän opetti — on ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta. Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta. — Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei nimenomaisena tunnusmerkkinä.