Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan lahkolaisten suhteen.
V. 380 kokoontuivat Espanjan papit Saragossan kirkolliskokoukseen, missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi. Piispat Itacius ja Idacius vaativat hallitusta avuksensa näitä lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön, jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta, vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. Bordeauxissa pidetty kokous tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin, joka silloin oleskeli Trierissä. Tänne saapuivat nyt lahkon johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa Martinus (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla (385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta — vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa uskonvapautta maailmassa! — Älköön kukaan kuitenkaan väärin käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä, p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se kysymys vastausta.
Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan. Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat. Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa. Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!
X.
Johannes Krysostomus.
Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Ps. 23: 1.
Mainion tiedemiehen ja puhujan Libaniuksen kerrotaan kuolinvuoteellaan vastanneen ystävilleen, kun nämä kysyivät, kenen hän soisi jälkeläiseksensä: "Johanneksen, elleivät kristityt jo ole saaneet häntä puolellensa". Tällä nimellä tarkoitti hän erästä antiokialaista nuorukaista, joka muutaman vuoden kuluessa lukemattomain muiden kera hänen mainiossa koulussaan oli viisautta ammentanut ja ahkeruudellaan, erinomaisella älyllään sekä loistavalla puhelahjallaan himmentänyt kaikkien muiden maineen. Libanius oli pakana eikä käsittänyt kristinuskon vaikutusta siinä ihmissydämmessä, jota sen säteet pääsevät valaisemaan, mutta hän oli nähnyt tämän uskon vastustamattoman voittoretken maailmassa sekä aavistanut sen vaikuttaneen Johannekseenkin. Johdattaessaan oppilaitaan pakanallisen tieteen ja taiteen aarteita omistamaan ja ihailemaan, oli hän kyllä nähnyt, että tuon aaterikkaan nuorukaisenkin silmät ilosta välkkyivät, mutta opettajan kokenut aisti tarkkasi niiden säteilevän toisestakin valosta, jota hänen oppinsa ei ollut niissä virittänyt, ja sentähden hän epäili, oliko Johannes milloinkaan antautuva vanhan helleeniläisen viisauden tulkiksi. Eikä Libaniuksen aavistus ollut perätön: Jesus Kristus oli voittanut nuorukaisen sydämmen ja uskonut hänelle suuren tehtävän valtakuntansa edistämisessä maan päällä. Hänestä oli tuleva valittu Herran välikappale, jonka saarnan kautta Kaikkivaltiaan voima oli herättävä tuhansia synnin unesta elävää Jumalaa palvelemaan.
Johannes Krysostomus syntyi Antiokiassa v. 347. Hänen isänsä, joka oli korkea virkamies, kuoli varhain, ja pojan kasvatus jäi nyt kokonaan äidin huoleksi. Mutta vaikka tämä hänen nimensä oli Antusa — oli varsin nuori (hän jäi leskeksi 20 vuoden vanhana), ymmärsi hän kasvattaa lastansa "kurissa ja Herran pelvossa", ollen yksi noita Jumalan ulkonaisesti vähäpätöisiä, kaukana julkisen elämän näyttämöltä hiljaisuudessa toimivia välikappaleita, joiden kautta Herra monesti on johdattanut valtakuntansa jaloimmat sankarit ristin salaisuutta käsittämään. Epäilyksettä salli Antusa poikansa käydä koulua Libaniuksen luona, sillä hän luotti vakaasti siihen, että se Herra, joka nuorukaisessa hyvän työn oli alkanut, myös varjelisi häntä eksymästä oikealta tieltä. Eikä hänen toivonsa pettynyt. Krysostomus palasi koulusta runsas tietovarasto mukanansa, mutta tämä ei painanut hänen ajatuksiansa maahan, se vain kehotti häntä ylentämään sydämensä Jumalan puoleen, joka on kaiken tosiviisauden alku ja loppu. Loistavan tulevaisuuden maailmassa tarjosi nerokkaalle nuorukaiselle etenkin asianajajan, tähän aikaan suuressa kunniassa pidetty ammatti, mutta nuo viekkaat kujeet ja sukkelat mutkat, joita tällä uralla runsaasti käytettiin, ilettivät häntä eikä hän saattanut siihen antautua. Hän alkoi nyt ahkeraan tutkia raamattua, sen totuudet tunkeutuivat syvään hänen sydämmeensä, ja, päättäen uhrata koko elämänsä Herralle, antoi hän kastaa itsensä. Hän oli silloin 18 vuoden ikäinen.
Sydämmensä hartaimman halun ja monen tämän aikakauden hurskaan nuorukaisen esimerkin kehottamana aikoi Krysostomus ruveta munkiksi, saadaksensa eksyttävän maailman häntä häiritsemättä yksinäisyydessä palvella Herraa. Mutta ikäänkuin jumalallisen ilmoituksen ohjaamana vastusti Antusa, tuo kaikkiin poikansa toiveisin mieltyväinen, alttiiksiantavainen äiti, järkähtämättä tätä päätöstä. Hän vei Krysostomuksen siihen huoneesen, missä hän oli hänen synnyttänyt, ja kertoi täällä äidin rakkauden vastustamattomalla kielellä, mitä hän oli kärsinyt hänen edestänsä, miten rukouksensa, toivonsa, murheensa, ilonsa ajan vaihdellessa aina yhtä uskollisesti oli tarkoittanut ainoastaan hänen ainoata poikaansa, "Ja nyt sinä minun heittäisit toisen kerran leskeksi" lausui hän kyynelet silmissä, "älä vihoita Jumalaa saattamalla äitisi murheelliseksi". Tämmöisen äidin rukouksilta ei voinut Krysostomus sulkea sydäntänsä; hän jäi Antiokiaan ja ryhtyi jumaluusoppia tutkimaan. Suureksi avuksi tässä työssä oli hänelle kaupungin vanha, arvokas piispa Meletius, joka sydämmen ystävyydellä otti häntä neuvoaksensa. Tämä aika oli Krysostomuksen kehitykselle varsin tärkeä.
Muutamien vuosien kuluttua kuoli Antusa, ja nyt vetäysi Krysostomus lähellä olevaan vuoriseutuun, missä hän kuusi vuotta oleskeli munkkina, viettäen aikaansa miettimisellä, lukemisella ja rukouksella. Masentunein ruumiinvoimin, mutta palavin sydämmin ja kokeneen kristityn vakavalla mielellä palasi hän tämän ajan kuluttua Antiokiaan. V. 381 vihittiin Krysostomus täkäläisen seurakunnan diakoniksi ja viisi vuotta myöhemmin presbyteriksi.