Vasta jos häntä väkivallalla pakotettaisiin, oli Krysostomus päättänyt peräytyä. Keisarinnan viha kiehui ja hän sai puolisonsa lähettämään sotamiehiä piispaa kiinniottamaan. Levollisena seurasi tämä vartijoitaan, jotka veivät hänen laivaan. Mutta tuskin oli tämä purjehtinut satamasta, ennenkuin kansa niin jäykästi alkoi vaatia Krysostomusta takasin tuotavaksi, että hallituksen täytyi peruuttaa tuomio. Kun rakastettu paimen jälleen saapui pääkaupunkiin, otti kansa hänen vastaan äärettömällä riemulla. Kiittäen Jumalaa kaikesta mikä oli tapahtunut, ryhtyi Krysostomus jälleen virkatoimiinsa. Mutta lyhyt oli hänen ystäväinsä ilo.

Jonkun ajan kuluttua pystytettiin aivan lähelle kirkkoa hopeasta tehty kuvapatsas keisarinnan kunniaksi. Sen vihkiminen tapahtui melskaavilla huveilla, näytelmillä ja tansseilla. Krysostomus, joka aina oli vihannut tämänkaltaisia turhuuksia, moitti juhlaa eräässä saarnassa. Keisarinnan viha kiihtyi entistä julmemmaksi. Piispaa vastaan nostettiin uusia kanteita, eikä aikaakaan, niin purjehti hän taas sotamiesten vartioimana maanpakoon (404). Pitkään aikaan Krysostomuksen ystävät eivät tienneet mitään jalon paimenen kohtalosta. Vihdoin tuli tieto että hän oleskeli kaukaisessa Kaukasus nimisessä kaupungissa sekä että hänen terveytensä pitkän ja kovan matkan, alituisten murhayritysten ja sanomattomain muiden tuskain ja kiusausten kautta oli käynyt hyvin huonoksi. Myöhemmin saapui häneltä kirjeitä, joista kaikki huomasivat hänen mielialansa olevan saman kuin ennen, sillä kirjeet olivat täynnä Herran kiitosta ja sitä iloa, jota uskollinen Kristuksen palvelija tuntee, lähestyessään ijankaikkisen rauhan majoja.

V. 405 kutsui vanhurskas Jumala hekumallisen ja julman Eudoxian tuomionsa eteen. Krysostomuksen ystävät koettivat nyt saada kauan kaivatun paimenensa takasin pääkaupunkiin, mutta tämä yritys tuotti hänelle ainoastaan uusia kärsimisiä. Kerrassaan katkaistaksensa kaiken yhteyden hänen ja hänen seurakuntalaistensa välillä, vaativat vastustajat keisaria karkottamaan vanhan, elämän vaivoista nääntyvän paimenen vielä kaukaisempaan maahan. Kurja ruhtinas suostui vaatimukseen, ja Krysostomus tuomittiin vietäväksi Mustan meren itäpuolella olevaan Pituys nimiseen kaupunkiin. Mutta hän ei kestänyt matkan vaivoja, taikka oikeammin: armon Jumala, jota hän kaikissa vaiheissa uskollisesti oli palvellut, oli päättänyt kutsua hänen kotiin. Saavuttuaan Komanan kaupunkiin, sai Krysostomus vähän levähtää sikäläisessä kirkossa. Turhaan rukoiltuaan vartijoitaan suomaan hänelle hiukan pitempää lepoa, täytyi hänen jo seuraavana päivänä jatkaa matkaa, vaan ei ehditty pitkälle, ennenkuin piispan uupuvat voimat pakottivat hänen seuraajansa palajamaan mainittuun kirkkoon takasin. Siellä puki Krysostomus valkeat vaatteet päällensä, nautti Herran ehtoollisen ja rukoili hetken hiljaa. Kun hän tunsi pelastuksensa lähestyvän, korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui tunnetut lempisanansa: "Herra olkoon kiitetty kaikesta, amen!" Kirkkoon oli saapunut paljo väkeä todistamaan tuon kuuluisan piispan poislähtöä, jonka maine oli levinnyt kristikunnan kaukaisiimpiinkin maihin. Krysostomuksen kauniit silmät loistivat kirkkaammin kuin milloinkaan ennen, niissä välkkyi ylönluonnollisessa valossa hänen kirkastettu henkensä, joka nyt muutti ikuiseen kunniaan. — Tämä tapahtui syyskuun 14 p. 407.

Näin elää, tällä tavoin kuolee ainoastaan se, jolle Jumalan valtakunnan voitto ja Herran kunnia on kaikkea muuta kalliimpi. Ristiinnaulitun kuninkaan lähettiläiden vaellus maan päällä on aina ristin tie, jos he pysyvät Herralle uskollisina eivätkä suostu solmimaan liittoa maailman kanssa, siten hankkiaksensa itselleen rauhallisia päiviä tässä elämässä. Vasta kuoleman kautta pääsevät he lepoon, mutta silloin onkin heidän ilonsa ikuinen Karitsan istuimen edessä taivaassa. Kuinka ihmeen kauniisti säteilee tämä totuus meitä kohtaan Krysostomuksen taistelusta totuuden puolesta ja hänen voittosasta kuolemastansa! Mikä kehotus myöhempien aikojen kristityille pelkäämättä uhraamaan kaikki, kaikki Herran kunniaksi! Myötä- ja vastoinkäymisessä, ilon niinkuin murheen päivinä aina kiittäen tyytyä Herran ihmeelliseen kuljetukseen — tuossa lihalle ja verelle vaikeassa oman itsensä kieltämisessä kristityn elämä harjaantuu, kasvaa, kirkastuu! Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja, mutta vielä voimakkaammin, kuin jaloilla sanoillaan, saarnasi hän uskollisella vaelluksellaan Jesuksen seuraamisessa siitä uskosta, joka voittaa maailman, ja siitä Herrasta, joka heikoissa ihmisissäkin voi Kristuksen kunnian kirkastaa.

Krysostomuksen puheet ovat seuraavat: 1) hänen raamatunselityksensä, jotka käsittävät monta vanhan testamentin kirjaa sekä koko uuden testamentin; 2) puheita pyhän historian eri aloilta; 3) puheita kristillisestä elämästä; 4) juhlasaarnoja; 5) saarnoja satunnaisten tilaisuuksien johdosta. Sitä paitsi on hän kirjoittanut "pappeudesta" nimisen kirjan.

XI.

Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.

Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.
Ps. 119: 105.

Vanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa olemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa arvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli myöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen uskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä tietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena säilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä, Irenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset kirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen. Vasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta rauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella. Marttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen tunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa, mutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa määrässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat koetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet luottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä ainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä katselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien verestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle, olivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi nähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia, vaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti kunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei jumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä kirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta raamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut arvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa sana on oleva "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme" ja tämä sana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä ketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi, sillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän on totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja valistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei saa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä, ja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin mielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen ilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde, jossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan virtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta tuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin kirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus; raamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita aineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain ollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin ja tarkasti erotettiin kaikista muista.

Mitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa se mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan n.s. kanoniset kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan sanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon apokryfillisillekin kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät voi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen johtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka monta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui. Muutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta, Jaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen ilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä eikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin niitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen syntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan suhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä sortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita kirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä valistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien rikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli kristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja oli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan sanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman puhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan p. raamatussa ilmoitettu sana. Hippon (393) ja Kartagon (397) kirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka löytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä arvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita me emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.